Eräs tuttavani väitti, että minun pitäisi hankkia itselleni mies, koska minua ei kukaan kestä. Sanoin, että tippukoon sitten taivaalta, minähän en miesten perässä juokse. Ensimmäisestä miehestäni tein eroa monta vuotta ja sellaisella antaumuksella, että tuli analysoitua sukupuolten väliset erot millimetrin tarkkuudella aina aivojen poimutuksesta lähtien. Samalta ne kaikki näyttävät. Jos miesten aivot ovat pelkkää putkea, ne ovat kyllä umpisolmussa, ja sanokaa minun sanoneeni, kun on nähnyt yhdet on nähnyt ne kaikki. Se ero on välittäjäaineissa, että minkä verran se kuljettaa mitäkin mihinkin. Ihminen ei mahda hypotalamukselleen hevon helvettiä. Niine aineineen ihmisen on avattava silmänsä aamuisin, oli se sitten kuinka säikähtänyt tahansa. Mikä sen säikähdyksen sitten onkaan aiheuttanut; paha uni tai väärän mallinen kuu, liikuttaahan se meretkin paikaltaan. Exä sanoi siihen, että älä ny viitti puhua paskaa. Niin se sanoi aina. Älä ny viitti puhua paskaa. Sehän minua alkoikin nyppiä. Onhan ihmisessä vettä tolkuton määrä, että miksi se kuu ei muka voi vaikuttaa. Mutta eihän se exään vaikuttanutkaan. Kuiva tyyppi. Siihen ei vaikuttanut mikään, ei nälkä, ei jano, ei alastomat naiset, ei edes tupakantuska. Paitsi joskus kun tapeltiin ja sovittiin, niin silloin sen alkoi tehdä mieli. Enimmäkseen tapeltiin ilman sovintoa ja sovintoa tehtiinkin ehkä viisi kertaa vuodessa. Ensin piti kyllä todistaa, ettei minulla ollut muita miehiä, ei sillä hetkellä eikä ikimaailmassa koskaan, eikä ikinä ollut ollutkaan. Joka päivä piti vakuuttaa, etten ollut millään ehtinyt pettämään sillä välillä, kun tulin töistä kotiin. Kiirettähän se olisi pitänyt, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Ajatus on pahin, se sanoi, enkä minä sittemmin ajatellut. Fantasioissa on syntinen aromi.

 
En minä ajattele vieläkään, vaikka erottu ollaankin. Sitä tottuu kaikkeen, kun vuosikaudet ajattelee lapsia, että niille on parempi, kun tässä ollaan porukassa. Ja niinhän niille olikin. Raha riitti ja harrastukset tuli hoidettua. Ja kyllähän lastenkin pitää oppia tappelemaan. Tässä mitään hellantelttuja olla kasvattamassa, jotka maailmalla ensimmäisestä karjaisusta kiiruhtavat takaisin äidin hameenhelmoihin. No nythän se raha ei sitten riitä mihinkään. Omakotitalon yläkerran vuokrasin, kun muuhun ei ollut varaa. Alakerrassa asuu vanha leskimies, jonka rahat ei myöskään riitä. Nyt riittää paremmin, kun on vuokratuloja. Minulla on siinä kaksi pientä huonetta ja alkovit molemmissa, joissa lapset nukkuvat, kun ovat talossa. Oikeata keittiötä ei ole, mutta hella on ja jääkaappi. Tiskit pesen vessan lavuaarissa. Mitään kovin rasvaista sillä hellalla ei voi paistaa. Käry jäisi vaatteisiin ja seiniin ikiajoiksi.

 
Nyt alan huomata, että olenkin ihan erilainen kuin luulin. Exän mielestä olin sellainen saastainen akka, ikään kuin syntymäsaastainen. Nyt kun ei tarvitse todistella kenellekään, etten ole, haluaisin olla edes vähän saastaisempi. Mutta en minä hellyyttä tarvitse enkä miehiä. Ihan olen tervejärkinen. Minkäänlaista itsetyydytystä en ole eron jälkeen harjoittanut. En ole syönyt edes suklaata. Stefan Lindforsin desingdildon meinasin ostaa, kun sillä saisi kuulemma tuotua seksin lähemmäksi ihmistä. En epäile yhtään. Ei se maksakaan kuin 49.90. Pari kuukautta kun säästäisi, niin sen voisi hankkia, vaikka halvemmallakin varmaan saisi seksin lähemmäksi minua. Ei ole pornofilmejäkään tullut koskaan ostettua. Niistä olisi kyllä ero tullut siinä paikassa ja nyt ei kyllä ole ihan tullut mieleen. Siis jos pitäisi valita, että suklaata vai pornofilmi, niin kai se suklaa olisi. Tai onhan ne molemmat sitä samaa aina, luulisin. Enhän minä ole niitä filmejä nähnyt kuin joskus nuorena. Siinä oli saksanpaimenkoirakin. Pitää vähän ravistella päätä nyt, että saan sen näyn katomaan. Nykyään kai niissä on enempi miehiä, niin kuin se Henry Saari. En ole kyllä nähnyt. Sairaseläkkeellähän sekin jo on, kun sai niin pahan polvivamman, ettei pysty ihan joka asennossa esiintymään. Ollaan Henryn kanssa samanikäisiä. Kyllä minullekin voisi sairaseläkkeen myöntää. Ei nimittäin irtoa hymy. Ei pysty. Olen hymyvammainen. Se on vähän paska homma palveluammatissa.

 
Niinpä ne passittivat minut Kelalta psykologille. Minä kerroin sille millaisia asiakkaat ovat, että ne sanovat paljonko ostokset tekevät ja paljonko pitää antaa rahasta takaisin, vaikka olisit seisonut siinä kassalla kaksikymmentä vuotta. Se on kassaneidin laskutaito niin kuin kaivoon kannettu vesi.  Asiakkaat kertovat myös paljon mikäkin maksaa, ikään kuin se kassahenkilö olisi siinä sen kassakoneen jatke vain, eikä olisi ikinä koko kauppaa nähnytkään, eikä varsinkaan tiedä niistä tavaroista mitään, ei ole niitäkään ikinä nähnyt. Kun ne etsivät jotakin, ne kysyvät että oletko sattunut näkemään. Sattunut näkemään! Voi laupias taivas. Minähän olen töissä siellä! Ei myyjä ole siellä keikuttamassa takapuoltaan pikkurilli pystyssä. Se on töissä. Töissä! Luulevatko ne, että jokin kauppatonttu käy yöaikaan täyttämässä hyllyt? Stockallahan näin kuulemma käykin ja päivämyyjille opetetaan tavarantuntemusta kursseilla, etteivät rakennekynnet likaannu. Siksi siellä onkin niin kallista. Ja muualla on siksi niin halpaa, että myyjät tekevät siellä töitäkin. Yhtään enempää palkkaa ei kyllä tule, vaikka meikäläinen suutelisi asiakkaat molemmin puolin poskia.

 
Ei ei, se on päättymätön peli, sanoin sille psykolle. Kyykytä myyjää on sen nimi. Sitä voi pelata missä tahansa lähimarketissa kautta maan. Ovesta tulee koko ajan lisää örkkejä ja myyjän pitää hymyillä sitä leveämmin mitä huonommin sitä kohdellaan. Örkit heittävät rahat pöytään kuin koiralle ja mihin örkki koskee, sen se jättää väärään paikkaan. Kun myyjä yrittää pelastaa kymmenen euron tuotteen viiden euron alelaarista, ennen kuin toinen örkki ehtii sen ottaa ja nostaa kassalla tappelun sen hinnasta, samaan aikaan kolmas örkki huutaa kassalla palveluaaaa! Kuinka fiksuina minun pitäisi näitä örkkejä oikein pitää? Ne kirjoittavat yleisönosastoihin ja valittavat, kun kunnon palvelua ei saa mistään. Se psyko ei sanonut mitään ja naputti kynällä kiiltävää nenänpäätään muissa maailmoissa. Minun olisi tehnyt mieli ravistella psykoa korvista. Niistä olisi ollut hyvä ottaa kiinni. Sellaiset pitkät korvat, niin kuin miehillä oli sota-aikaan. En ymmärtänyt, miten sillä olikin niin pitkät korvat. Ehkä se oli pitkästynyt kuuntelemaan ihmisten ongelmia, mutta minkä takia sitten miehillä ennen vanhaan oli niin isot korvat ja enää ei ole. En minä nyt sitä jaksa miettiä. Sen psykon kynä oli pysähtynyt sen nenään, ja minä nousin ylös. Sanoin, etten minäkään sentään mikään tyhmä ole, mutta se heräsi ja pyysi jatkamaan. Mutta silloin minä tajusin, ettei minussa mitään vikaa ollutkaan. Jos eläkettä ei tipu hymyvamman takia, niin sitten ei tipu. Muistutin kyllä Henry Saaren tapauksesta. Vamma kuin vamma ja työ kuin työ. Psykolle ei jäänyt vaihtoehtoja. Se teki testin ja alkoi kertoa vanhoja vitsejä. Jotkut niistä oli niin surkeita, että pokka meinasi pettää. Mikä ihmisiä oikein vaivaa? Sitten psyko leväytti siihen manipuloituja julkkisten kuvia, kuten Arajärven pesemässä huivi päässä presidentin linnan ikkunoita. Siis miten surkealle huumorille ihmiset ylipäätään pystyvät nauramaan? Ihan hävetti. Sitten se väläytti kuvan, jossa oli Ville Peltosen hampaaton hymy. Siihen meinasin melkein langeta, mutta sehän ei ollutkaan manipuloitu kuva. Joka tapauksessa läpäisin tekstin suvereenisti. Psyko tarjosi mielialalääkkeitä. Niitä se exäkin oli minulle aina ehdottelemassa. Kieltäydyin olemasta hullu ja halusin vain nukahtamislääkkeet. Ne sitten sain. Sanoin kyllä sille psykolle, etten minä sitä yrittänyt neuvoa. Ammatti-ihminen kai sekin oli, mutta kyllä sen pitäisi pystyä hullu terveestä erottamaan. Psyko kirjoitti sitten kuukauden sairasloman ja käski tulla uudestaan käymään ennen töihin paluuta. Se napitti niillä ruskeilla silmillään sen näköisenä, että ensi kerralla sairaseläkepäätös olisi varma.

 
Elokuun kuudestoista minä sitten istuin siinä vuokraisännän pihakeinussa ja join kahvia. Taivas oli jumalattoman sininen. Siis niin sininen, että jos siitä olisi ottanut kuvan, kukaan ei olisi uskonut sitä aidoksi. Se oli liian klisee. Koko maisema oli liian klisee. Ohrantupsut aaltoilivat kypsinä,  petäjät seisoivat sorjina pellon toisella reunalla. Myöhäiset polttiaiset purivat ihoani kipeästi, imivät vähän vertani ja lähtivät lisääntymään. Ei siis mitenkään erikoista. Seuraavana päivänä alkaisi arki. Vuokraisäntä oli iltapäivätorkuilla. Se oli niin vanha, että pelkäsin jokaista torkkua viimeiseksi. Muuta en sitten enää pelännytkään. Olin niin kyllästynyt, etten pelännyt edes kuolemaani, toisten kyllä, koska niitten kuolema vaikuttaisi elämääni, kun taas minun kuolemani ei vaikuttaisi minun elämääni enää millään tavalla. Oli jo ihan yhdentekevää, istuinko siinä pihakeinussa vai makasinko mullan alla. Ajatus mätänevää lihaani mutustavista ja ulostavista pieneliöistä ei sekään tuntunut missään. Eivät ne olleet asiakkaita kummoisempia.

Lassi pysähtyi. Jalat upposivat sammaleeseen, aurinko hiveli takin tummaa selkämystä ja syyskuun tuuli hipaisi poskia. Lassin kädet tuntuivat kankeilta, ne eivät heti totelleet käskyjä. Hän tuijotti lumoutuneena lumenvalkoisia, kuusen varjossa helmiäisenä hohtavia rintaliivejä. Ne lojuivat maassa murheellisina. Vaikka kaarituet pitivät kupit kuosissaan, liivit näyttivät tyhjiltä ja hylätyiltä. Niiden sisältä puuttuivat rinnat. Rintaliivit eivät kuuluneet maisemaan, mutta näyttivät sammaleen vihreää vasten kauniimmalta kuin naapurin naisväen vastapestyt pyykit, jotka heiluivat kutsuvasti tuulessa. Lassi oli tarkastellut niitä narulla silloin tällöin. Oikein narulle nostetut pikkuhousut näyttivät siltä kuin niissä olisi olleet näkymättömät jalat sisällä. Ja haaraväli. Lassi oli nähnyt, kuinka näkymätön tyttö pinkaisee juoksuun tai tanssii vatsatanssia. 

Lassi huokaisi ja polvistui rintaliivien eteen. Hän siveli niiden elastista pintaa, sormeili kuppeja reunustavaa pientä pitsiä ja nosti ne lähemmäksi nenäänsä. Lassi nuuhki, hän haistoi pesuaineen voimakkaana kuppien kohdalla, hieman ihoa, hikeä ja kukkaistuoksua liivien liepeissä. Hän luuli pyörtyvänsä. Päässä hämärtyi ja Lassi sulki silmänsä. Hän oli löytänyt aarteen.

Lassi tunki liivit taskuunsa, mutta ei irrottanut kättään niistä.  Hän jatkoi matkaansa kohti majaansa, jonka oli rakentanut korkean kuusen vankkaan oksanhaaraan niin syvälle metsään, ettei sinne eksynyt koskaan muut kuin satunnaiset sienestäjät. Kerran Lassi oli joutunut odottamaan liikkumatta ja aivan hiljaa majassaan puoli tuntia, kun menninkäisen näköinen mies kauhtuneessa lakissaan ja virttyneessä takissaan oli siinä alapuolella keskustellut keijumaisen naisen kanssa kehnäsienistä. Lassi päätti, ettei päästäisi itseään koskaan sellaiseen tilaan. Puhua nyt jostain hemmetin sienistä naisen kanssa pehmeässä sammalmetsässä, kun voisi tehdä paljon muuta. Hän olisi kietonut kätensä naisen vyötärölle ja suudellut kaulaa. Hän olisi kiehnännyt eikä kehnännyt. Pidemmälle hän ei ollut silloin uskaltanut ajatella. Paine olisi käynyt liian kovaksi, niin kuin nyt.

Rintaliivit kuumottivat taskussa. Lassi oli varma, että liivit olivat olleet sellaisen naisen yllä, joka saa miesten päät hetkessä sekaisin. Vaalea, sinisilmäinen ja isopovinen eloveenatyttö. Ehkä nainen on ollut marjastamassa. Silloin häntä vastaan olisi patikoinut vieras mies, erämökkiläinen, tai ehkä valokuvaaja. Nainen olisi ollut kyykyssä mättään edessä ja juuri ottamassa mustikan sormiensa väliin, kun mies tarkentaa objektiivinsa häneen. Naisen kasvoja ei näy, huivilla verhottu pää on kumarassa. Hiussuortuvia karkaa huivin alta, nainen hipaisee niitä kaulaltaan vähän väliä, ojentautuu sitten suoraksi, nostaa kätensä ja alkaa asetella hiuksiaan paremmin. Rinnat pullistuvat beigen villatakin alta kuin kaksi hiekkadyyniä. Mies ottaa kuvan, kuuluu heikko naksahdus ja nainen huomaa miehen. He alkavat jutella, ehkä säästä ja marjasadosta. Nainen naurahtaa kevyesti. Silloin se tapahtuu. Mies ottaa naisen syleilyynsä, nainen rimpuilee vastaan, mutta kaikki on liian kiihottavaa. Hän antaa periksi. Lassi puristi liivejä tiukemmin. Mies avaa hakaset takaa yhdellä kädellä samalla kun toinen käsi nostaa liivit pois rintojen päältä, ja kumartuu nuolaisemaan naisen nänniä. Rintaliivit putoavat sammaleelle. Lassi sulki silmänsä ja ähkäisi. 

Enää ei ollut pitkä matka. Lassi harppasi pois polulta, hyppäsi kiveltä kannolle ja taiteili tiensä   
männynjuurakoitten kautta majapuulleen.

     Lassi kiipesi majaansa ja otti rintaliivit taskustaan. Hän nuuhkaisi niitä uudestaan, venytteli ja käänteli ja asetti ne sitten eteensä niin, että pystyisi kuvittelemaan naisen niiden sisälle. Liivit lopsahtivat aina alas ja pitkiksi venytettyinä ne näyttivät muodottomilta; valtavan leveän ja lattarintaisen naisen liiveiltä. Lassi asetti liivit puun runkoa vasten ja yritti laittaa hakaset kiinni. Liivit olivat niin passelit, että singahtivat Lassin otteesta tämän tästä, kunnes hän oivalsi kääntää rintaliivien takaosan etupuolelle ja sai näprättyä kolmet hakaset kiinni. Kaarna rapisi ja siitä irtosi palasia, kun Lassi alkoi veivata liivejä oikein päin. Kun kupit alkoivat tulla eteen, Lassi huomasi, että olkaimet roikkuivat ikävästi kuppien edessä. Toisaalta hän olisi voinut kuvitella, että nainen oli juuri riisumassa niitä tai että hän olisi juuri pudottanut ne naisen olkapäiltä, mutta Lassi halusi nähdä rinnat ennen sitä.

Lassi kapusi puusta alas, etsi sammaleen seasta sopivan oksan ja kiipesi takaisin kuuseen. Hän asetti oksan puunrungon taakse tukemaan olkaimia. Tulos oli melko hyvä, mutta kupit näyttivät vieläkin surullisilta. Lassi kapusi uudelleen alas ja nyhti taskunsa täyteen sammalta. Ylös päästyään hän tunki molemmat kupit täyteen. Kun rinnat olivat valmiit, Lassi kosketti niitä ensin varovasti kämmensyrjällään kuin ohimennen. Sitten hän pani kätensä hellästi kuppien päälle ja painoi otsansa rintojen väliin. Sammaleen tuoksu vihlaisi nenästä.   

-          Lassi! Lassiii!

-          Mitä nyt? Lassi katsoi alas kuusesta ja näki äitinsä harmaan päälaen.

-          Parempi kun tulet alas sieltä. Täällä metsässä on viime yönä tapahtunut kauheita.

 Paulin ajatus jäi riippumaan langastaan kuin hämähäkki, jota äkkinäiset tuulet riepottivat ilmassa ylös alas. Ajoittain lanka kimmelsi kirkkaana kuin valon lävistämänä, ajoittain ajatus roikkui orpona ja tuhoon tuomittuna: Mutta Marja ei ilman syytä stringejä päällensä pukenut ja tänä aamuna niin oli käynyt. Marja oli tehnyt sen vaivihkaa, ja Pauli nähnyt stringit peilistä partaansa höylätessä, kun Marja oli noussut vessanpöntöltä vaikka olikin nostanut uudet pellavahousunsa jalkaansa hyvin nopeasti.

 
Asvaltti höyrysi ja piki tuoksui. Jyrä rullasi painollaan asvalttia tasaiseksi, sen kuljettaja istui oikealle kallistuneena, paljas selkä Pauliin päin ja huusi jotain, josta Pauli ei saanut selvää. Pauli sulki auton ikkunan ja odotti kunnes paljasjalkainen tyttö vaihtaisi lätkänsä vihreäksi. Tytöllä oli navassaan lävistys. Pieni koru tuikahti houkuttelevasti. Pauli ajatteli, miten lipoisi tytön napaa ja miltä kylmä koru tuntuisi kielellä. Tyttö antoi luvan mennä, Pauli nosti kytkintä

 
Anttilan kuvastoa lukiessa Marja oli sanonut, ettei stringejä päällensä pukisi, koska sellaiset vaonhiertäjät eivät voineet olla kovin terveellisiä. Ajatus sädehti Paulin päässä niin, että ohimosta vihlaisi. Stringeille oli olemassa syy. Marjan perseen piti näyttää hyvältä, mutta miksi? Kenelle hän sitä keikuttaisi?

 
Pauli oli tutkinut Marjan sähköpostit, lompakon ja kalenterin, mutta ei ollut löytänyt yhtään johtolankaa, ei yhtään ainoata todistetta. Se oli Paulin mielestä selvä merkki. Kaikki ei ollut niin kuin piti.

 
Marjan pylly oli Paulille pyhä. Seksikkäässä vaimossa oli huonoja puolia enemmän kuin hyviä. Koko ajan piti olla varuillaan eikä Marjaankaan voinut luottaa. Kerran vielä tulisi joku hemmetin asvalttimies koppaisi Marjan hikiseen kainaloonsa. Pauli jäisi lasten kanssa yksin. Ajatus itketti ja Pauli pyyhki yhä vuolaammin valuvia kyyneleitä silmänurkastaan. Hän oli aina ollut herkkä ja oli saanut siitä kärsiä. Koulussa häntä oli kutsuttu neidiksi, pillittäjäksi ja pauliinaksi sen jälkeen kun Paulin H.I.F.K:n pipo oli varastettu. Hän oli saanut sen ukiltaan lahjaksi ja ukki oli kuollut kohta sen jälkeen. Viimaisella välitunnilla valvova opettaja oli käskenyt laittaa pipon päähän eikä Paulilla ollut mitä laittaa. Opettaja oli sanonut, että aivoistaan kannattaisi pitää parempaa huolta. Silloin Pauli oli sanonut, että pipo oli varastettu ja oli samalla pillahtanut itkuun. Hän ei voinut sille mitään. Itku tuli ja nyyhkytykset perään, lopuksi vavahteleva hengitys, joka muuttui taas itkuksi jos asiaa ajatteli enää yhtään. Lopulta Paulia itketti oma itkemisensä.

 
Töihin päästyään Pauli vilkaisi peiliin ja huomasi silmiensä olevan itkusta turvonneet. Viimeksi hän oli ollut samannäköinen silloin, kun Marja oli ollut edellisenä kesänä lähtenyt työpaikan kesäjuhliin johtajan kesämökille. Kun Marja oli pakannut punaisen korruptiopyyhkeensä, Pauli näki hänet jo nousemassa merestä suolaisena ja märkänä ja kietoutuvan pyyhkeeseensä. Hän näki myös Marjan pomon kävelevän vaimoaan vastaan samanlainen pyyhe lanteillaan ja saman tien heidän rakastelevan rantaruohikossa kuin parittelevat liljakukot. Paulia ajatus oli itkettänyt enemmän kuin mikään muu ennen. Edes isänsä hautajaisissa Pauli ei ollut itkenyt niin paljon. Sielläkään häntä ei ollut itkettänyt isän kuolema vaan hautajaiset yleensä. Ja se virsi, jonka sanoille on mahdoton pistää vastaan: .

"Sinua kaipaa sydämeni,
sun puolees huutaa mun henkeni.
On yksin tästä
sen ikävästä
kyyneleeni.

Muut kaikki hylkää, vaan sinä et.
Autuuden särkyneet sydämet
sinulta saavat,
sä luet haavat
ja kyynelet."

 

Pauli ei pystynyt pidättämään itkuaan. Koko työpäivä tuhlaantui Marjan perseeseen. Hämähäkki roikkui yhä langallaan, välillä lempeästi lämpimän ilmavirran mukana keinuen kuin riippuliitäjä: Marjan pehmeä iho, Marjan tuoksu, kaikki Marjassa. Marja lasten välissä  päiväunilla, nukuttamiseen nukahtaneena. Ja Marja Paulin päällä huulet raollaan, silmät ummessa, Paulin kädet Marjan pehmeillä lanteilla. Samassa hämähäkki tempaantui tuulen mukana ylös ja sitten äkkipudotus. Miksi Marja tahtoi aina olla päällä? Oliko hänen mahansa jo niin suuri, että Marja tunsi sen vastenmielisenä möhkäleenä vatsansa päällä? Näkyikö hänen kalju päälakensa? Miltä hän näytti Marjan päällä? Marja näytti hänen päällään kauniimmalta kuin milloinkaan ja hän oli sen Marjallekin sanonut. Marja oli painanut päänsä hänen rintaansa vasten ja pysynyt siinä pitkään.

Pauli pyyhki turhaan kyyneleitään. Hänen oli saatava selvyys siitä missä mennään, mutta itkevälle miehelle kukaan nainen ei totuutta kertoisi. Sama juttu se oli ollut silloin kesäjuhlien jälkeen. Marja oli katsonut säälien Paulin turvonneita silmiä ja kiistänyt kiemurrelleensa punaisessa pyyhkeessään pomonsa kanssa ja samalla silittänyt Paulin poskea kuin lohduttaen pikkulasta.

Paulin oli tehtävä silmilleen jotakin ennen kuin menisi kotiin ja vaatisi vaimoaan tilille siitä, ketä varten tämä oli laittanut stringit jalkaansa. Pauli muisti kamomillateepussit, jotka olivat olleet Marjan silmillä silloin, kun vauva oli valvottanut häntä koko yön. Marja oli ollut varma, että vauva oli kipeä, ja alkanut itkeä huolesta ja sitten väsymyksestä. Siitä kierteestä hän ei päässyt koko yönä ja seuraavana päivänä oli ristiäiset. Marja ei halunnut olla valokuvissa silmät ummessa ja oli pistänyt kamomillateepussit silmilleen heti aamusta. Vaikutus oli ollut tehokas. Pauli oli tuijottanut Marjaa kuin ilmestystä. Teepussit olivat ikään kuin imeneet kaikki luomiin itkemättä jääneet kyyneleet. Marja oli näyttänyt säteilevältä ja vauva oli nukkunut syvää unta läpi koko seremonian.

Pauli kurvasi päättäväisesti kahvilan pihaan. Sisällä oli hämärää ja siellä tuoksui rauhoittavalle; vahvalle kahville, tuoreille sämpylöille ja viinereille. Neljän ruuhkan pauhu hiljeni kun ovi painui Paulin selän takana kiinni. Hän otti kupin ja kaatoi siihen vettä, plarasi teepusseja ja löysi kamomillaa, pisti sokeripalat lautaselle ja maksoi. Kassaneiti katsoi Paulia pää kallellaan. Tytön kasvot olivat pyöreät ja kalpeat eikä hänellä ollut meikkiä. Hänen vaaleanruskeat hiuksensa olivat vedetty tiukalle poninhännälle. Paulille tuli mieleen kotimainen omena; valkeakuulas. Hän istui umpimähkään ensimmäiseen pöytään joi teensä polttavana, sokeria oli vielä kokkareina kupin pohjalla. Kun kassatyttö katosi hetkeksi takahuoneeseen, Pauli sujautti vähän kuivahtaneen pussin taskuunsa, sitten hän haki toisen satsin toiselle silmälle. Paulia huvitti, mutta kun kassaneiti kurtisti otsaansa miettivän näköisenä, Paulia hävetti. Hän yritti olla ajattelematta koko asiaa ja seurasi ohi ajavia autoja ikään kuin olisi nähnyt jonkun tutun siellä seassa ja lähti välinpitämättömänä pöytäänsä kohti. Minkälainen mies juo baarissa kaksi kupillista kamomillateetä, Pauli ajatteli. Kysymys hävetti niin, että hän oli kopauttaa päänsä kahvilan pähkinäpuiseen pöytään, ja jäi sitten tuijottamaan kuppiaan kuin löytääkseen teestä vastauksen.

Pauli siirsi autonsa syrjään aivan parkkipaikan reunaan. Sitä reunustivat kurtturuusupuskat ja niiden antamassa varjossa Pauli avasi ikkunan, asetti istuimensa takakenoon ja nojautui sitä vasten jännittyneenä. Hän yritti rentoutua, mutta pälyili ympärilleen varmana siitä, että joku tulee, mutta hän asetti teepussit silmilleen. Radiossa laulettiin kyynelsilmistä, Pauli sohi sokkona nappuloita ja sai sen sammumaan.

Teepussit tuntuivat typeriltä, koko ajatus ääliömäiseltä. Pauli riuhtaisi pussit pois ja pisti ne takaisin taskuunsa. Hän ehtisi ehkä pitää niitä vielä silmillään jossain välissä, kun Marja touhuaisi lasten kanssa.

Paulin oli vaikea saada ovea auki. Hän työntyi ovesta sisään avaamatta sitä kokonaan ja asetti kenkänsä vierekkäin lattialle. Marja nojasi keittiön oven pieleen kädet puuskassa ja tuoksui sipulille ja nakkikastikkeelle.

- Mistäs nyt tuulee?

- Ei mistään, miten niin?

- Kenkiä asettelet ja hiivit sisään kuin pahantekijä.

Pauli hymähti ja kumartui tervehtimään vaimoaan tavanomaisella suukolla.

- Mikä sulla on?

- No ei mikään!

- Onhan. Kyllä mä nään millon sua joku vaivaa. Se on niinku musta pilvi sun ympärilläs taas.

Pauli meni vaihtamaan vaatteensa ja piiloutui sitten vessaan. Muutaman minuutin kuluttua Marja huusi syömään. Pauli istui pöytään ja lapset tulivat esiin koloistaan kuin menninkäiset. Marja ei tivannut enää ja ruokapöydässä vallitsi syvä hiljaisuus lukuun ottamatta maiskutusta, mussutusta ja aterimien kilahduksia.  

Pauli ei saanut unta eikä hänellä ollut rohkeutta kysyä stringeistä. Marja saisi taas raivokohtauksen, jos syytökset olisivat turhia. Tai mistä Pauli sitä tiesi saiko Marja kohtauksen siksi, että häntä syytettiin turhasta vai oliko hyökkäys vain paras puolustus.

- Miks sä et nuku?

- Nukunhan.

- No ethän nuku. Kyllä mä kuule kuulen milloin sä nukut. Sen kyllä kuulee kaikki muutkin tässä talossa. Sua vaivaa joku. Mikset sä voi kertoo?

- Ei mua mikään vaivaa, mutta sä voisit kans kertoo jotain.

- Mitä?

- Miks sulla on stringit?

Marja pysyi pitkään vaiti. Paulin hermot eivät kestäneet, vaan hän vääntelehti petillä raivokkaasti edestakaisin. Marjan kurkusta nousi välillä kummallisia tukahdutettuja ääniä eikä Pauli saanut selvää, pidättelikö Marja nauruaan vai eikö hän vain saanut sanottua totuutta, vaikka kuinka yritti.

- Sano nyt!

- Voi herrajumala. Ei niissä uusissa housuissa voi pitää tavallisia alushousuja. Pakara menee keskeltä poikki ja se on niin kuin olisi neljä pienempää pakaraa. Maiju sano sen mulle töissä. Sitten mä katoin peilistä, ja niin se oli. Törkee perse. Niinku neliapila, oikein onnen perse.

- Kuka sitä sitten kattelee?

- Enhän mä tiedä katteleeko sitä kukaan! Minä ite ja Maiju. Ja sinäkin kai. Sitäkö sä oot  itkeny? Mun persettä?

- Miten niin itkeny?

- No hyvä kun sait silmäs auki silloin kun tulit kotiin. Ja vessan roskiksessa oli kamomillateetä.

- Mitä sä meet roskia kaivamaan? Ihme touhua.

Isä ja äiti tappeli yöllä. Mää pelkäsin, että niille tulee ero. Mun kummitäti ja setä erosi. Ne ei tullu toimeen keskenään, niin äiti sanoi. Yöllä musta tuntui, ettei isä ja äitikään tullu toimeen keskenään. Isä huus äitille, että sen pitäisi selittää jotain ja mää toivoin kauheesti, että äiti selittäis. Mää en halunnu, että isä huutaa. Ja se huusi sen takia, että se halus vaan tietää. Sillon pitää selittää. Äiti selitti. Se sanoi, että se on vain harmiton puhelinnumero. Mää mietin, että voiko niitä olla sellaisiakin puhelinnumeroita joista on harmia. Isä ei uskonut äitiä. Sen äänestä mää arvasin, että niitä oli! Ja kun mää tajusin, että se oli just sellanen harmittava puhelinnumero, niin musta alkoi tuntua pahalta. Miks äitillä oli sellainen? Isä sanoi vielä, ettei sillä koskaan sellaisia puhelinnumeroita ollu kapakkaillan jälkeen. Mun mielestä se oli kummallista. Ehkä  äiti oli ollu ihan kiltti, koska se oli sellasen puhelinnumeron saanut, ehkä kiltimpi kuin isä, koska se ei niitä ikinä saanut. Mutta sitten mää muistin, että se puhelinnumero oli harmittava.

Sitten äiti sanoi, ettei se ole tehnyt mitään ja että se lappu oli ilmestynyt sen taskuun ihan noin vaan. Mää kyllä epäilin heti, että jollain taikurilla oli ehkä tekemistä sen lapun kanssa. Jos se taikuri olis tienny mikä harmi siitä puhelinnumerosta tuli, se ei ehkä olisi sitä temppua tehny. Isä ei uskonut äitiä. Se vaan intti, että miks äiti ei ollu heittänyt sitä lappua pois. No ei kai se sitä pois voinu heittää, kun eihän se edes tiennyt, että se oli siellä taskussa, koska se taikuri oli sen sinne pannut. Isä ei ymmärtänyt sitä. Mää meinasin sen sille sanoa, mutta se rupes huutamaan niin kovaa, etten mää uskaltanu. Isä kysy, että aikoiko äiti soittaa siihen numeroon, mutta ei äiti aikonu. Se sanoi, ettei edes muistanu koko juttua, mutta isä ei taaskaan uskonu. Mää en oikein tiedä, mikä siinä oli niin vaikea uskoa. Oli monta asiaa, joita mää en muistanu. Tai en mää voinut sitä tietää, koska mää en niitä asioita muistanu, mitä mää olin unohtanu.

 Muumimammallekin oli käyny niin. Ja nyt vielä äitillekin. Äiti oli vähän niin kuin Muumimamma tai ainaski saman ikänen. Ei sillä sellasta essua ole, eikä se ole niin pyöreä. Eikä äitille olis sillä lailla saanu huutaa. Mutta sitten äitikin alkoi huutaa. Se huus ja huus, että isä oli mustasukkainen. Hassu sana. Mustasukkainen. Kyllä mää tiedän mitä se tarkoittaa. Se tarkoittaa kateellista. Äiti on sanonu. Silloin kun mää sen eka kerran kuulin, niin totta kai mää luulin, että se tarkoitti oikeesti mustia sukkia. Kaikki varmaan niin luulee. Mutta nyt mää tiedän, että se tarkottaa ihan muuta. Sitä että isä oli kateellinen äitille, koska se oli saanut sen puhelinnumeron ja isä ei sellaisia koskaan saanut. Sitä mää en voi ymmärtää, miks se oli kateellinen, koska se puhelinnumero oli harmittava. Jos se olis ollut kiva numero, niin mää olisin ymmärtäny paremmin. Mitä kukaan teki harmittavalla puhelinnumerolla? Tyhmää sellasia oli kerätä. Se on vähän niin kuin keräis joitain tyhmiä kortteja vaikka voisi kerätä hyviä. Tai oikeestaan eihän sille mitään voinut. Niitä kortteja sai mitä oli ostanut ja ne oli aina paketissa. Ei niistä voinut tietää mitä niissä oli.

Sitten äiti sai hirveän raivarin. Se paiskas lasin päin seinää ja mää pelästyin ihan kauheesti. Mää vähän luulen, että kun äitistä alkaa tulla mummo niin se ei enää viitsi heitellä laseja. Mummot ei tee sellasta, ei ainakaan meiän mummo. Isäkin sitä lasia säikähti. Se ei huutanu enää yhtään sen jälkeen. Eikä äiti. Se alkoi itkeä sitä rikki mennyttä lasia.

Siihen se tappelu sitte loppu. Isä kai usko sen taikurijutun ja sen puhelinnumeron äiti repi. Se sanoi, ettei sillä ollut mitään merkitystä. En mää mun kortteja alkais repiä sen takia, että ne on huonoja. Voishan niitten antaa vaan olla. Mullakin on varmaan viissataa Pokèmon- korttia.

Astuin palvelutalon lasisista ovista sisään. Salin ovella oli vastassa viisikymppinen nainen, joka nappasi sormiinsa kristallimaljasta vettä ja ruiskaisi ne otsalleni. Säikähdin. Nainen hymyili leveästi ja toivotti lämpimästi tervetulleeksi.

- Siunausta sinulle, nainen sanoi. Nyökkäsin. Viisi muuta jo keski-iän paremmalla puolella olevaa naista istui ringissä lootusasennossa kädet kevyesti lattiaan valahtaneina kämmenet avoimina. Minua viittoiltiin tulemaan mukaan. Tottelin.

Sivummalla oli pöydälle asetettu viiksekkään miehen kuva, jolla oli amiraalin puku yllään. Kaksi kynttilää paloi suorina liekkeinä ylös sojottaen kuvan vierellä.  Vettä  päälleni viskannut nainen ojensi paperin osallistujien käteen. Siinä luki: " Kutsumme maapallon sisäistä Kuningasta, Maailman Äitiä, Buddhaa, Kristusta, Maha Chohania ja kaikkia sädemestareita." Muut osallistujat istuivat levollisina ja katselivat heidän eteensä sytytettyjä seitsemää tuikkukynttilää. Taustalla soi klassinen musiikki.

 Vettä heittänyt nainen levitti äkkiä kätensä kattoa kohden.
- Pyydämme kosmisen valon suojelusta, sanoi nainen ja jatkoi: - Lausukaamme kaikki yhdessä invokaatio. Osallistujat ottivat paperin käteensä ja lausuivat yhteen ääneen: " Kutsumme maapallon sisäistä kuningasta, Maailman Äitiä, Buddhaa, Kristusta, Maha Chohania ja kaikkia sädemestareita. Pyydämme teiltä apua, inspiraatiota ja ohjausta tietoisuuden korkeimmilta tasoilta tätä maan palvelusta varten. Antakaa meille voimaanne ja viisauttanne. Osoittakaa meille armoanne ja laupeuttanne. Vahvistakaa uskoamme.
Johdattakaa meidät turvallisesti täydellisyyteen vievälle polulle, Te jotka olette sisariamme ja veljiämme sielussa ja hengessä. Naiset hiljenevät, olin melko varma, että heillä kaikilla viirasi päästä. Vettä heittänyt nainen ryhdistäytyi ja aloitti puheensa:
- Unohda arkiset huolesi ja murheesi. Toimi mahdollisimman persoonattomasti, että jumalalliset voimat pääsevät kulkemaan esteettä kauttamme. Ole valppaana ja keskitä tietoisuutesi ylempiin chakroihisi  sydämestä kruunuun. Ole hereillä ja valpas. Tee itsestäsi mahdollisimman kaunis palveluksessa virtaavan valon välittäjä.

Vettä heittänyt nainen laittoi lisää klassista musiikkia. Kaikki istuivat hyvin autuaina ja levollisina, kuuntelin musiikkia ja nautin rauhasta. Musiikki taukosi ja vettä heittänyt nainen jatkoi:
- Sanokaa ensin hiljaa mielessänne Omm…, toisen kerran ääneen ja kolmannen kerran suureen ääneen. Naisjoukko totteli kuuliaisesti ja sanoi:" Omm…" ja sitten kovempaa:" Ommmmmmm…." Päässäni soi hiljainen mumina kun sain oivalluksen: Täällä on varmaan piilokamera.
- Seuraavan musiikillisen annin aikana virittäydymme kanavoitavaan energiaan. Ajattele, että sydämessäsi on kultainen säde, josta lähtee säde yläpuolellasi olevaan kultaiseen Jumalan Valon sydämeen. Kultainen Valo täyttää sinut kokonaan, edessäsi on maapallo, lähetämme jumalallista valoenergiaa maapallolle, ensin ilmakehään, sitten luonnolle ja kaikille ihmisille ja muille eläville olennoille, vettä heittänyt nainen sanoi ja laittoi taas uuden musiikin. Kultaisia ajatuksia maailman ääriin, toistin mielessäni etten sitten näyttäisi typerältä televisiossa. Musiikki jatkui ja jatkui,  mietin pitkään mitä ruokaa seuraavana päivänä tekisin perheelle ja mitä ostaisin kullekin joululahjaksi.

Vettä heittänyt nainen keskeytti ankaran pohdintani ja pyysi kaikkia lausumaan yhdessä mitä paperissa luki. Naisjoukko mumisi: " Maa on valo, olkoon maa siunattu ja rauha kaikille sen olennoille". Ja vettä heittänyt nainen laittoi Mozartin pianokonserton kannettavaan cd-soittimeensa. Musiikki tuntui kestävän ikuisuuden ja jatkoin taas joululahjalistan suunnittelua. Asiat saivat hyvän järjestyksen valmistelut tuntuivat nyt helpoilta toteuttaa.
- Lausun teille nyt päivän tekstin, vettä heittänyt nainen sanoi ja jatkoi, - Käännä katseesi Jumalan Valoon, pois omasta epätäydellisyydestäsi ja toisten puutteista, huonosta työympäristöstä ja saastuneesta luonnosta, myös ympäristön epätäydellisyydestä. Kun olet levoton, katso Valoon, joka on täydellinen. Kun katsot Jumalan Kristus-valoon, muutut valon kaltaiseksi ja Kristuksen kaltaiseksi. Kun muutut hänen kaltaisekseen, kykenet tekemään niitä tekoja, joita Kristus tekee ja suurempiakin, sillä silloin olet yhteydessä Jumalaan, saat häneltä ihmeitä tekevän voiman. Kaiken uudistuksen tulee alkaa sisimmästä. Olkoon olosuhteesi millaiset hyvänsä, miten rajoitetut tahansa, pystytpä hoitamaan raha-asiasi miten heikosti tahansa, voit aina mennä sisimpääsi. Kun näet, että jokin ei ole kohdallaan, voit sen korjata pyytämällä apua Kristukselta. Kun Jumalan voima alkaa toimia, se tekee välittömästi ihmeitä. Tunne olevasi rikas. Jumalan varastot ovat tulvillaan ja sinun on nähtävä niiden todellisuus. Varmistu kaiken runsaudesta mielessäsi, jotta voit toteuttaa sen aineellisesti. Ajattele runsauden ajatuksia.

Näin joululahjakasan kasvavan suunnattomaksi röykkiöksi.  – Saat toivoa itsellesi runsautta, jotta voisit auttaa myös toisia, nainen vielä lisäsi ennen kuin hiljeni ja laittoi taas jotain klassista. Joululahjakasa tulvi yli äyräidensä ja koti oli niin täynnä leluja, että säpsähdin. Vettä heittänyt nainen virittäytyi jo uuteen sessioonsa.
- Pyydämme apua rukousparannuskirjassa oleville. Pyydämme, että he saisivat apua oman sielunsa ja Jumalan pyhän tahdon mukaisesti, nainen sanoi, ja laittoi musiikkia. Siitä tuli kesä mieleen. Viisi minuuttia hekumoin suvisen Suomen ihanuudesta ilman kuravaatteita ja talvihaalareita. Musiikki loppui.
- Ja kiitämme kaikki yhdessä, nainen sanoi ja muut rapistelivat saamaansa paperia.
- Kiitos Suurelle Valkoiselle Veljeskunnalle saamastamme avusta, kaikki sanoivat. Nainen asetti uuden cd-levyn soittimeensa. Kaunis sävellys kajahti ilmoille ja naiset istuvat tyytyväisinä. Nostin jo takapuoleni lattiasta, mutta vettä heittänyt nainen jatkoi:
- Opettelemme tekemään oikeita tekoja Maitreijan Valossa, opettelemme rakentamaan Maitreijan maailmaa jo tänään! Sitten vettä heittänyt nainen laittoi Ave Marian soimaan ja sen hartaat sävelet täyttivät huoneen. Naiset istuivat paikoillaan, silmät kiinni, lotusasennossa koko kappaleen ajan. Kurkin luomieni raosta, missä kamera mahtoi olla.
- Ja lopuksi verrytelkää hiukan Eran suloisten sävelien tahdissa, nainen sanoi ja pyöritteli olkapäitään. Naiset vaikuttivat tyytyväisiltä käännellessään päätään puolelta toiselle, autuaasti hymyillen pyhän valon loistaessa heidän poskiltaan. Joku meni ja kiitti kädestä pitäen palveluksen pitäjää. En jäänyt ottamaan selvää piilokamerasta.