Pönssit asuivat  Helandereiden yläkerrassa. Pönssien pesukone oli huonosti balanssissa. Se nitkutti kaiken päivää. Rouva Helander oli kurkkua myöten täynnä. Aamulla, kun Pönssin perheen teinipoika tömisti rappuset alas, rouva Helanderin päässä vihlaisi. Aivoton kersa, ajatteli rouva Helander ja vilkaisi oman poikansa valokuvaa, joka oli jo kahdeksaan ikävuoteen mennessä ilmaissut nerokkuutensa kaikin tavoin. Poika oli urheilullinen ja osasi koulutehtävätkin ilman ponnisteluja. Pönssien pentu saisi tehdä paljon työtä ennen kuin koulusta kunnialla selviäisi. Rouva Helander keitti kahvin.

     Hän keskittyi sanomalehteen, luki tarkkaan jokaisen otsakkeen ja mikäli asia kiinnosti, niin saattoi lukea koko jutun. Lehdessä sanottiin, että yksinhuoltajien vaikeudet olivat mittavia.

     Rouva Pönssi oli yksinhuoltaja. Laiha kuin riuku ja viinaanmenevä. Hän meikkasi iljettävästi, ripset olivat pitkät, mutta niitä oli vain kuusi paksua molemmissa silmissä, ja pukeutui kuin huora; käveli niin kuin olisi nainut koko yön. Eikä se ollut ihme: toinen mies kun iltasella kotiinsa lähti niin toinen jo paukutti ovea, ja rouva Helanderin päästä vihlaisi. Vihlaisi, vaikka sitä vain ajattelikin ja rouva Helander tunsi nenässään rouva Pönssin saastaisen hajun, eivätkä rouva Pönssin vaikeudet tuntuneet lainkaan mittavilta, jos niitä oli ollenkaan.

     Pesukone nitkutti. Rouva Helanderia hävetti. Hän painoi otsansa pöydän kanteen ja sulki silmänsä. Hän vihasi tuota ääntä! Monta kertaa, kun joku rouva Helanderin ystävä oli ollut päiväkahvilla, alkoi tuo nitkutus ja rouva Helanderia hävetti. Aina vieras säpsähti ja kysyi kauhistellen, että mikä tuo ääni on, ja rouva Helander selitti. Vieraiden ilmeistä saattoi päätellä paljon. Jo se, että rouva Helander edes kehtasi kunnan vuokra-asuntoon vieraita pyytää oli ollut työn takana. Rouva Helander tiesi, mitä vieraat ajattelivat; kuinka epämiellyttävä asuinympäristö, ja sitten he surkuttelivat sitä, ettei Helandereilla ollut varaa omaan taloon. Helanderit olivat köyhiä, elivät kädestä suuhun ja rouva Helander ei kestänyt sitä. Hän ei enää edes ajatellut sitä.

     Niin mieluusti rouva Helander olisi keskustellut älyllisesti oman tasoistensa kanssa. Hän halusi keskustella taiteista, politiikasta, ajankohtaisista asioista. Mutta kaikki he, jotka ylenkatsoivat Helandereiden asumisoloja lakkasivat pian käymästä. Rouva Helander oli sen jälkeen lakannut siivoamasta. Yläkerrassa pesukone sen kun nitkutti.

     Rouva Helander oli melkein varma, että hänen epäonnensa johtui tuosta yläkerran rouva Pönsseiltä laskeutuvista huonoista energioista. Rouva Helander oli pessyt kattonsa merisuolalla, etteivät Pönssien iljettävät henkäilyt valuisi heidän kotiinsa. Se oli harhakuvitelmaa, sillä eräänä yönä rouva Helander oli kuullut omituista lorinaa keittiöstä. Kattoon oli muodostunut ampiaispesän näköinen pussi, jota pitkin Pönssien saastaiset pesuvedet lirisivät Helandereiden keittiöön. Rouva Helander oli ollut asiasta syvästi järkyttynyt, eivätkä huoltomiehet pitäneet kiirettä katon korjauksen kanssa. Pönssien tiskialtaan putki oli mennyt poikki.

      Aina myöhään yöllä rouva Helander kuuli, kuinka se yöllinen poikaystävä kävi kusella. Pönssien vessa oli Helandereiden makuuhuoneen yläpuolella ja rouva Helanderista tuntui kuin mies olisi losottanut suoraan heidän sänkyynsä. Ja rouva Helander kuunteli, ajatteli kuinka se hamppi piteli saastaista vehjettä kädessään ja lorisutti rouva Helanderin yöunet vessanpönttöön tunneiksi eteenpäin. Eikä koskaan rouva Helander kuullut, että vettä olisi laskettu sen likaisen toimituksen jälkeen sen vertaa, että kädet olisivat tulleet pestyiksi. Joskus rouva Helanderin sydäntä puristi toimituksen aikana. Miten suuri vääryys oli, että hän joutui tämän kaiken kärsimään. Rouva Helander haukotteli.

     Ja niitä öitä, kun teinipönssi piti bileitään! Kuinka rouva Helander joutuikaan suojelemaan lapsiaan siltä meteliltä, etteivät olisi heränneet. Se oli mahdotonta. Ja kun Pönssien poika seuraavana päivänä oli kysynyt, kuuluiko liikaa meteliä, rouva Helander sanoi hyvin ystävällisesti että kyllähän sitä kuului ja että parempi olisi, jos ei ihan niin kovaa soitettaisi ja remuttaisi. Siitä tuli hirveä kohtaus. Rouva Pönssi ravasi rappuset alas ja huusi, että heidän poika ei tehnyt sitä eikä tätä, eikä pitänyt meteliä - häntä ei ainakaan ollut yhtään häirinnyt. Ei se ollut ihme, kun rouva Pönssi ei silloin ollut edes kotona, mutta kun rouva Helander siitä sanoi, rouva Pönssi kavahti valkoiseksi ja kiljui, että mihinkä hän muka kotoaan lähtisi. Rouva Helander oli nähnyt kun lähti, mutta ei ollut sanonut enää mitään.

     Rouva Pönssillä oli viisi kissaa. Ne kulkivat joka päivä rouva Helanderin patiolla ja rouva Helanderia raivostutti. Se oli alakerran huonoja puolia tuo, että ylhäältä kaikki saasta tuli alas ja ei ollut omaa turvaa edes omalla parvekkeella. Rouva Helanderillakin oli kissa, mutta se oli sisäkissa. Hän rokotutti ja madotutti lemmikkinsä kerran vuodessa, hoiti ja hyväili. Pönssien kissojen takapuolesta rouva Helander näki riisinjyvän kokoisia ja näköisiä lapamadon pätkiä roikkuvan, melko varmasti. Rouva Helander avasi pation oven ja sähähti: "Tiehesi siitä, senkin kuvatus!"

     Vauva ynisi unissaan. Rouva Helanderin rintoja pakotti. Hän nosti paitansa helmaa ja napautti näpsäkästi imetysliivin hakasen auki ja paneutui lapsen vierelle. Niin suloinen, niin suloinen. "Ai niin", hän sanoi ja nousi, laittoi Vivaldin CD-levyn soittimeen ja asettui takaisin unisena tuhisevan vauvansa viereen. Lapsi alkoi imeä, ensin laiskasti, mutta makean maidon tulvahdettua pieneen suuhunsa, hän yskäisi, heräsi, ja alkoi imeä ahnaasti. Rouva Helander ei olisi sillä hetkellä halunnut olla missään muualla. Meni riemukas kevät ja solisevat purot, tuli kesä ja rouva Helander kuuli lintujen laulun, ihanan aamun ja lämpimän tuulen. Koitti syksy ja rouva Helander näki edessään säteen hehkua, ruostetta ja lämmintä punaa lehdillä, nöyrää kiitosta sadosta ja lopulta oksilta itkettyjen koristeiden murheellisen soinnin. 

     Äkkinäinen pakokauhu täytti rouva Helanderin ruumiin niin vahvasti, että hän pelkäsi maidon tyrehtyvän siihen paikkaan; pian pitäisi mennä töihin.

     Mitä tuhlausta! Oliko hän muka syntyjään myyjä? Syntynyt myymään kenkiä ja polvistumaan asiakkaitten eteen! Oliko hänellä syntyjään myyjän supliikki? Oliko hänen jatkuva jauhanta "kiitos ja näkemiin" synnynnäistä? Oliko? Sekö oli hänen elämäntarkoituksensa; kiitos ja näkemiin?

     Rouva Helander puristi pienokaistaan rintaansa vasten. Lapsi oli irrottanut otteensa rinnanpäästä, katseli raukeana ja hyväntuulisena äitiään. Rouva Helander supisi hiljaa.

     Vivaldi ehti talveen. Se, mitä rouva Helander oli kesältä odottanut varisi lehtien mukana maahan ja pian lumivaippa peitti käsittämättömän kaipuun allensa. Rouva Helander alkoi itkeä, ja se oli Vivaldin syytä. Mitä kukaan tuollaista sai tehdä? Mitä kukaan tuollaista sai säveltää? Kyyneleet putoilivat vauvan kasvoille ja rouva Helander säikähti. Hän pyyhkäisi nopeasti lapsen poskea. Mikä tämän itkun aihe oikein oli?

     Se oli ainakin varmaa, että Vivaldia rouva Helander ei kykenisi ihmisten ilmoilla kuuntelemaan, ja silti hän nautti nautti niistä kyyneleistä ja surumielisyydestä ne sopivat hänelle kuin valettu.

     Oliko tämä nyt neuroosi? Kyllin lievä käsiteltäväksi, kyllin sopiva tunnustettavaksi; ei liikaa, mutta persoonallisesti. Hän oli arvokas, ei tietenkään niin arvokas kuin taiteilija tai kirjailija, joka vietti päivänsä kotona tuottaen jotain hyödyllistä ihmiskunnalle. Ei toki. Sellaiseen arvokkuuteen hänen neuroosiansa ei saisi sekoittaa. Mutta hänessä oli nyt jotain omaperäistä, sellaista jota ei jokaisessa kotirouvassa hänen tietääkseen ollut tai siitä ei ainakaan kukaan ollut koskaan maininnut. Hän oli nyt yksilö ja muut kotirouvat olivat vain kotirouvia, jotka tuottivat vain proosallisesti jälkeläisiä ja homehtuivat vaippavuoriensa alle, haisivat pahalle ja hymyilivät aina, koska olivat niin yksinkertaista väkeä.   

     Rouva Helander nosti lapsen olkapäätään vasten, silitteli takapuolesta, suuteli pikkuruisia sormia ja odotti. Odotti suurta röyhtäisyä. Ja kun se tuli rouva Helander tiesi, että vauvan oli hyvä olla.

     Rouva Pönssille tuli vieras. Päiväpoikaystävä. Rouva Helander tiesi sen oven koputuksesta, pehmeistä askelista yläpuolellaan ja häntä inhotti. Nyt siellä jo varmasti irstailtiin ja hän kun oli juuri pyhästi lapsensa imettänyt.

     Ahdistus tuli jälleen. Rouva Helander tuijotti ikkunaa. Tuijotti niin kuin aivoton olio. Mikä oli tuon ikkunan tarkoitus? Kehyksinä keltaiselle tiiliseinälle, jonka tasaisen, yksitoikkoisen pinnan särkivät harmaat tikapuut. Hän ei nähnyt huippua, vain keskeneräisen matkan, joka ei alkanut mistään, ei loppunut minnekään. Keskikohta. Hänelle tuli vastustamaton halu nähdä, että matka jatkuisi ylöspäin ja kohtaisi huippunsa. Hän tiesi, ettei puoliväliin voinut jäädä, mutta väsyneesti hän kohautti hartioitaan. Mitä pirua hän huipulla tekisi?

     Rouva Helander tunsi olevansa tukevasti alhaalla. Hän oli vaimo ja äiti. Rouva Helander otti puhelimen ja soitti työnantajalleen, kertoi jäävänsä hoitovapaalle. 

     Tuhansittain auringon kyllästämiä lehtiä jalkojensa alla rouva Helander käveli, asteli hiljakseen metsätietä eteenpäin. Vaunujen pyöristä jäi kirjavaan mattoon kaksi yhtenäistä viivaa, joiden keskellä rouva Helander jatkoi matkaansa pysähtymättä.