Tällaisina päivinä pitäisi sataa, mutta mäntyjen huomaan holvitettu hautuumaa on kuuma. Kivien voi melkein nähdä höyryävän; terveisiä helvetistä. Hikinoro valuu selkääni pitkin, ohut paita painautuu siihen kiinni ja puiden varjossa ihoni nousee kananlihalle. Vasta umpeen luoduilta haudoilta pölyää hetkittäin hiekkapyörteitä kuin karkaavia muistoja. Rinta rinnan makaavat vainajat vaiti. Nuuhkin ilmaa, mutta kalman hajua ei ole. Tunnen olevani harvinaisen elossa.

Tyttären housunlahkeet hankaavat toisiaan vasten ja kahisevat takanani. Hän kulkee supussa, pienin askelein ja on kietonut paljaat  käsivartensa ympärilleen, ettei hajoaisi. Poika ei vielä täysi-ikäisenäkään tiedä missä hautuumaalla pitäisi käsiään. Pienempänä oli helppoa, kun sai roikkua äidin käsipuolessa. Sen jälkeen pojan kädet ovat olleet taskussa, mutta tämä hetki on hartaampi kuin yksikään aiemmin. He halusivat tänne itse, minä en. Kukaan ei pakottanut heitä tähän. Ja silti poika roikottaa käsiään, eikä löydä askelilleen tahtia. He näyttävät niin suloisilta.

Ruumisauton saapumiseen on vielä hetki aikaa. Se tuo mukanaan kuolemaa. Lapsia se ei ole koskaan koskettanut näin läheltä. Minulle se on ollut aina läsnä. Joka päivä omissa peloissani lapset ovat joutuneet kokemaan tämän saman, mutta minun piti olla ensin arkussa. Nyt siellä on hän, joka oli luvannut minut aina tappaa. Se tuntuu onnenpotkulta. Olen saanut mahdollisuuden kuolla vanhuuteen ja sitä on vaikea vielä käsittää. Toivon, että olisi ensi kevät ja nuokkuva särkynyt sydän hautakiven juuressa. Jo kesäkuussa kukka varistaisi terälehtensä ja peittäisi vuodesta toiseen palasen vuokrattua nurmea. Tämä kaikki olisi ohi, lapset voisivat taas hymyillä ja minäkin antaisin kuoleman hiljalleen hyvittää kaiken. Vielä se on niin tuore, ettei mikään minussa ole vielä pehmennyt, mutta kohta madot kaluaisivat mädäntyneet muistoni samaa tahtia ruumiin kanssa. Ja jo ensi kesänä hänestä tulisi hyvä mies, josta kukaan ei enää saisi  puhua pahaa.

Katselen meitä. Emme ole sietäneet toisiamme vuosiin, mutta joka kerta kun olisi pitänyt kirjoittaa nimet paperiin, emme sitä tehneet. Sinä olit minun karmani ja minä sinun. En osannut odottaa, että tehtäväni täyttyisi koskaan. Vastahan sinä  puristit niskaani ja painoit minut polvilleni märkään nurmeen, kissan syömättä jättämiä päästäisen sisäelimiä vasten. Minä huusin. Käskit siivoamaan ne niin kuin aina. Haukuin sinut saatanan hienohelmaksi. Potkaisit pakaraani ja survoit kasvoni ruohikkoon. Sisäelinten seassa näin kuusi päästäisen sikiötä enkä enää pistänyt vastaan. Päästit irti ja minä hain lapion. Hautasin sikiöt metsän reunaan, sinne mihin olin haudannut kaikki muutkin kissalle kelpaamattomat rotat. Kaipasin hellyyttä, niin kuin joka ilta käpertyessäni sänkyymme selkäsi taakse. Joskus olit niin lähellä, että olisin voinut koskettaa. Ehdit lähteä enkä enää näe sinua. Nyt olet lunastanut yhden etappini. Kai tiedät, että voitit.

Pysähdymme ruumishuoneen varjoisan oven eteen. Tytär puristaa käsivartensa paljasta napaansa vasten. Paleleeko, kysyn vaikka tiedän että hänen vatsaansa kouristaa. He närkästyvät ja poika kysyy, onko minun pakko olla tuollainen tänään. Minun on pakko olla ollut tällainen aina, minä sanon.

Musta auto lipuu pihaan ja lapset puristavat silmänsä kiinni. Hautajaisurakoitsija astuu ulos ja minulle tulee mieleen kesäisten pientareitten yksinäiset varikset. Hän sanoo, että he laittavat vainajan valmiiksi ja kutsuvat meidät sitten sisälle. Odotamme vaiti, kun arkkua kärrätään sisään.

Eteisaulassa soi hiljainen urkumusiikki.  Tiiliseinien ympäröimä avonainen arkku hohtaa keskellä aulaa. Se näyttää kovin pyhältä kohdevalojen langetessa siihen ylhäältä. Lapset hiipivät melkein varpaillaan arkkua kohti ja pysähtelevät vähän väliä toisiinsa törmäten. Mutta sitten he jäävät paikoilleen tietämättä mihin mennä.  Mies kumartaa merkiksi ja poistuu kappeliin odottamaan. Vedän syvään henkeä, annan korkojeni kopista kiiltävää kivilattiaa vasten ja kumarrun jättämään jäähyväiset vainajalle. Hyvää matkaa kusipää, kuiskaan hiljaa ja sivelen poskea. Kylmä se on. Ruumiinavauksen jäljiltä verensekaista nestettä on valunut pitsiselle päänaluselle niskan kohdalta. Ehkä joku kesätyöntekijä on saanut kursia hänet umpeen, ajattelen ja vedän liinaa toiselta puolelta, etteivät lapset näkisi sitä sotkua. Vainajan posket tutisevat. Puku päällä hän näyttää ihan siedettävältä eikä yhtään vaaralliselta. Yritän ottaa vainajan kädestä kiinni, mutta se on sullottu tiukasti ruumista vasten. Kaivan sen sieltä. Lapset tuijottavat minua. En muistanut, miten suuret silmät heillä onkaan. Juuri noita silmiä en oikein kestä, juuri niiden vuoksi minun olisi pitänyt lähteä. Yritän puristaa vainajan kättä nyrkkiin, mutta se on liian jäykkä. Käsken kuitenkin lyödä vielä kerran.

- Äiti!

Tungen käden kaikilla voimillani takaisin valkoisen satiinin ja mustan puvuntakin väliin. Katson vielä kasvoja. Minulla on elämä edessäni. Se hymyilyttää ja otan pari askelta taakse päin.

- No, teidän vuoronne, sanon ja nyökkään.


Tytär puristaa yhä käsiään itseään vasten ja antaa silmiensä harhailla hetken aulan hämyssä ennen kuin katsoo. Hän kallistaa yllättyneenä päätään. Ihan kuin isä nukkuisi, hän sanoo ja pojan on nyt pakko katsoa. Ihan kuin nukkuisi, hän toistaa perässä.

- Nukkuessaan kaikki näyttävät niin suloisilta, sanon ja ääneni muuttuu kuiskaukseksi kesken kaiken.

- Äiti, he parahtavat taas yhtä aikaa. Lähden ulos ja sytytän tupakan. Ehdin vetää sen loppuun, ennen kuin lapset tulevat ulos. Heissä on uudenlaista ryhtiä ja aikuismaista itsevarmuutta askelissaan. Olen onnellinen, että olen tässä. Katsomassa, kun lapsistani kasvaa aikuisia.