Eräs tuttavani väitti, että minun pitäisi hankkia itselleni mies, koska minua ei kukaan kestä. Sanoin, että tippukoon sitten taivaalta, minähän en miesten perässä juokse. Ensimmäisestä miehestäni tein eroa monta vuotta ja sellaisella antaumuksella, että tuli analysoitua sukupuolten väliset erot millimetrin tarkkuudella aina aivojen poimutuksesta lähtien. Samalta ne kaikki näyttävät. Jos miesten aivot ovat pelkkää putkea, ne ovat kyllä umpisolmussa, ja sanokaa minun sanoneeni, kun on nähnyt yhdet on nähnyt ne kaikki. Se ero on välittäjäaineissa, että minkä verran se kuljettaa mitäkin mihinkin. Ihminen ei mahda hypotalamukselleen hevon helvettiä. Niine aineineen ihmisen on avattava silmänsä aamuisin, oli se sitten kuinka säikähtänyt tahansa. Mikä sen säikähdyksen sitten onkaan aiheuttanut; paha uni tai väärän mallinen kuu, liikuttaahan se meretkin paikaltaan. Exä sanoi siihen, että älä ny viitti puhua paskaa. Niin se sanoi aina. Älä ny viitti puhua paskaa. Sehän minua alkoikin nyppiä. Onhan ihmisessä vettä tolkuton määrä, että miksi se kuu ei muka voi vaikuttaa. Mutta eihän se exään vaikuttanutkaan. Kuiva tyyppi. Siihen ei vaikuttanut mikään, ei nälkä, ei jano, ei alastomat naiset, ei edes tupakantuska. Paitsi joskus kun tapeltiin ja sovittiin, niin silloin sen alkoi tehdä mieli. Enimmäkseen tapeltiin ilman sovintoa ja sovintoa tehtiinkin ehkä viisi kertaa vuodessa. Ensin piti kyllä todistaa, ettei minulla ollut muita miehiä, ei sillä hetkellä eikä ikimaailmassa koskaan, eikä ikinä ollut ollutkaan. Joka päivä piti vakuuttaa, etten ollut millään ehtinyt pettämään sillä välillä, kun tulin töistä kotiin. Kiirettähän se olisi pitänyt, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Ajatus on pahin, se sanoi, enkä minä sittemmin ajatellut. Fantasioissa on syntinen aromi.

 


En minä ajattele vieläkään, vaikka erottu ollaankin. Sitä tottuu kaikkeen, kun vuosikaudet ajattelee lapsia, että niille on parempi, kun tässä ollaan porukassa. Ja niinhän niille olikin. Raha riitti ja harrastukset tuli hoidettua. Ja kyllähän lastenkin pitää oppia tappelemaan. Tässä mitään hellantelttuja olla kasvattamassa, jotka maailmalla ensimmäisestä karjaisusta kiiruhtavat takaisin äidin hameenhelmoihin. No nythän se raha ei sitten riitä mihinkään. Omakotitalon yläkerran vuokrasin, kun muuhun ei ollut varaa. Alakerrassa asuu vanha leskimies, jonka rahat ei myöskään riitä. Nyt riittää paremmin, kun on vuokratuloja. Minulla on siinä kaksi pientä huonetta ja alkovit molemmissa, joissa lapset nukkuvat, kun ovat talossa. Oikeata keittiötä ei ole, mutta hella on ja jääkaappi. Tiskit pesen vessan lavuaarissa. Mitään kovin rasvaista sillä hellalla ei voi paistaa. Käry jäisi vaatteisiin ja seiniin ikiajoiksi.

 


Nyt alan huomata, että olenkin ihan erilainen kuin luulin. Exän mielestä olin sellainen saastainen akka, ikään kuin syntymäsaastainen. Nyt kun ei tarvitse todistella kenellekään, etten ole, haluaisin olla edes vähän saastaisempi. Mutta en minä hellyyttä tarvitse enkä miehiä. Ihan olen tervejärkinen. Minkäänlaista itsetyydytystä en ole eron jälkeen harjoittanut. En ole syönyt edes suklaata. Stefan Lindforsin desingdildon meinasin ostaa, kun sillä saisi kuulemma tuotua seksin lähemmäksi ihmistä. En epäile yhtään. Ei se maksakaan kuin 49.90. Pari kuukautta kun säästäisi, niin sen voisi hankkia, vaikka halvemmallakin varmaan saisi seksin lähemmäksi minua. Ei ole pornofilmejäkään tullut koskaan ostettua. Niistä olisi kyllä ero tullut siinä paikassa ja nyt ei kyllä ole ihan tullut mieleen. Siis jos pitäisi valita, että suklaata vai pornofilmi, niin kai se suklaa olisi. Tai onhan ne molemmat sitä samaa aina, luulisin. Enhän minä ole niitä filmejä nähnyt kuin joskus nuorena. Siinä oli saksanpaimenkoirakin. Pitää vähän ravistella päätä nyt, että saan sen näyn katomaan. Nykyään kai niissä on enempi miehiä, niin kuin se Henry Saari. En ole kyllä nähnyt. Sairaseläkkeellähän sekin jo on, kun sai niin pahan polvivamman, ettei pysty ihan joka asennossa esiintymään. Ollaan Henryn kanssa samanikäisiä. Kyllä minullekin voisi sairaseläkkeen myöntää. Ei nimittäin irtoa hymy. Ei pysty. Olen hymyvammainen. Se on vähän paska homma palveluammatissa.

 


Niinpä ne passittivat minut Kelalta psykologille. Minä kerroin sille millaisia asiakkaat ovat, että ne sanovat paljonko ostokset tekevät ja paljonko pitää antaa rahasta takaisin, vaikka olisit seisonut siinä kassalla kaksikymmentä vuotta. Se on kassaneidin laskutaito niin kuin kaivoon kannettu vesi.  Asiakkaat kertovat myös paljon mikäkin maksaa, ikään kuin se kassahenkilö olisi siinä sen kassakoneen jatke vain, eikä olisi ikinä koko kauppaa nähnytkään, eikä varsinkaan tiedä niistä tavaroista mitään, ei ole niitäkään ikinä nähnyt. Kun ne etsivät jotakin, ne kysyvät että oletko sattunut näkemään. Sattunut näkemään! Voi laupias taivas. Minähän olen töissä siellä! Ei myyjä ole siellä keikuttamassa takapuoltaan pikkurilli pystyssä. Se on töissä. Töissä! Luulevatko ne, että jokin kauppatonttu käy yöaikaan täyttämässä hyllyt? Stockallahan näin kuulemma käykin ja päivämyyjille opetetaan tavarantuntemusta kursseilla, etteivät rakennekynnet likaannu. Siksi siellä onkin niin kallista. Ja muualla on siksi niin halpaa, että myyjät tekevät siellä töitäkin. Yhtään enempää palkkaa ei kyllä tule, vaikka meikäläinen suutelisi asiakkaat molemmin puolin poskia.

 


Ei ei, se on päättymätön peli, sanoin sille psykolle. Kyykytä myyjää on sen nimi. Sitä voi pelata missä tahansa lähimarketissa kautta maan. Ovesta tulee koko ajan lisää örkkejä ja myyjän pitää hymyillä sitä leveämmin mitä huonommin sitä kohdellaan. Örkit heittävät rahat pöytään kuin koiralle ja mihin örkki koskee, sen se jättää väärään paikkaan. Kun myyjä yrittää pelastaa kymmenen euron tuotteen viiden euron alelaarista, ennen kuin toinen örkki ehtii sen ottaa ja nostaa kassalla tappelun sen hinnasta, samaan aikaan kolmas örkki huutaa kassalla palveluaaaa! Kuinka fiksuina minun pitäisi näitä örkkejä oikein pitää? Ne kirjoittavat yleisönosastoihin ja valittavat, kun kunnon palvelua ei saa mistään. Se psyko ei sanonut mitään ja naputti kynällä kiiltävää nenänpäätään muissa maailmoissa. Minun olisi tehnyt mieli ravistella psykoa korvista. Niistä olisi ollut hyvä ottaa kiinni. Sellaiset pitkät korvat, niin kuin miehillä oli sota-aikaan. En ymmärtänyt, miten sillä olikin niin pitkät korvat. Ehkä se oli pitkästynyt kuuntelemaan ihmisten ongelmia, mutta minkä takia sitten miehillä ennen vanhaan oli niin isot korvat ja enää ei ole. En minä nyt sitä jaksa miettiä. Sen psykon kynä oli pysähtynyt sen nenään, ja minä nousin ylös. Sanoin, etten minäkään sentään mikään tyhmä ole, mutta se heräsi ja pyysi jatkamaan. Mutta silloin minä tajusin, ettei minussa mitään vikaa ollutkaan. Jos eläkettä ei tipu hymyvamman takia, niin sitten ei tipu. Muistutin kyllä Henry Saaren tapauksesta. Vamma kuin vamma ja työ kuin työ. Psykolle ei jäänyt vaihtoehtoja. Se teki testin ja alkoi kertoa vanhoja vitsejä. Jotkut niistä oli niin surkeita, että pokka meinasi pettää. Mikä ihmisiä oikein vaivaa? Sitten psyko leväytti siihen manipuloituja julkkisten kuvia, kuten Arajärven pesemässä huivi päässä presidentin linnan ikkunoita. Siis miten surkealle huumorille ihmiset ylipäätään pystyvät nauramaan? Ihan hävetti. Sitten se väläytti kuvan, jossa oli Ville Peltosen hampaaton hymy. Siihen meinasin melkein langeta, mutta sehän ei ollutkaan manipuloitu kuva. Joka tapauksessa läpäisin tekstin suvereenisti. Psyko tarjosi mielialalääkkeitä. Niitä se exäkin oli minulle aina ehdottelemassa. Kieltäydyin olemasta hullu ja halusin vain nukahtamislääkkeet. Ne sitten sain. Sanoin kyllä sille psykolle, etten minä sitä yrittänyt neuvoa. Ammatti-ihminen kai sekin oli, mutta kyllä sen pitäisi pystyä hullu terveestä erottamaan. Psyko kirjoitti sitten kuukauden sairasloman ja käski tulla uudestaan käymään ennen töihin paluuta. Se napitti niillä ruskeilla silmillään sen näköisenä, että ensi kerralla sairaseläkepäätös olisi varma.

 


Elokuun kuudestoista minä sitten istuin siinä vuokraisännän pihakeinussa ja join kahvia. Taivas oli jumalattoman sininen. Siis niin sininen, että jos siitä olisi ottanut kuvan, kukaan ei olisi uskonut sitä aidoksi. Se oli liian klisee. Koko maisema oli liian klisee. Ohrantupsut aaltoilivat kypsinä,  petäjät seisoivat sorjina pellon toisella reunalla. Myöhäiset polttiaiset purivat ihoani kipeästi, imivät vähän vertani ja lähtivät lisääntymään. Ei siis mitenkään erikoista. Seuraavana päivänä alkaisi arki. Vuokraisäntä oli iltapäivätorkuilla. Se oli niin vanha, että pelkäsin jokaista torkkua viimeiseksi. Muuta en sitten enää pelännytkään. Olin niin kyllästynyt, etten pelännyt edes kuolemaani, toisten kyllä, koska niitten kuolema vaikuttaisi elämääni, kun taas minun kuolemani ei vaikuttaisi minun elämääni enää millään tavalla. Oli jo ihan yhdentekevää, istuinko siinä pihakeinussa vai makasinko mullan alla. Ajatus mätänevää lihaani mutustavista ja ulostavista pieneliöistä ei sekään tuntunut missään. Eivät ne olleet asiakkaita kummoisempia.