Isä ja äiti tappeli yöllä. Mää pelkäsin, että niille tulee ero. Mun kummitäti ja setä erosi. Ne ei tullu toimeen keskenään, niin äiti sanoi. Yöllä musta tuntui, ettei isä ja äitikään tullu toimeen keskenään. Isä huus äitille, että sen pitäisi selittää jotain ja mää toivoin kauheesti, että äiti selittäis. Mää en halunnu, että isä huutaa. Ja se huusi sen takia, että se halus vaan tietää. Sillon pitää selittää. Äiti selitti. Se sanoi, että se on vain harmiton puhelinnumero. Mää mietin, että voiko niitä olla sellaisiakin puhelinnumeroita joista on harmia. Isä ei uskonut äitiä. Sen äänestä mää arvasin, että niitä oli! Ja kun mää tajusin, että se oli just sellanen harmittava puhelinnumero, niin musta alkoi tuntua pahalta. Miks äitillä oli sellainen? Isä sanoi vielä, ettei sillä koskaan sellaisia puhelinnumeroita ollu kapakkaillan jälkeen. Mun mielestä se oli kummallista. Ehkä  äiti oli ollu ihan kiltti, koska se oli sellasen puhelinnumeron saanut, ehkä kiltimpi kuin isä, koska se ei niitä ikinä saanut. Mutta sitten mää muistin, että se puhelinnumero oli harmittava.

Sitten äiti sanoi, ettei se ole tehnyt mitään ja että se lappu oli ilmestynyt sen taskuun ihan noin vaan. Mää kyllä epäilin heti, että jollain taikurilla oli ehkä tekemistä sen lapun kanssa. Jos se taikuri olis tienny mikä harmi siitä puhelinnumerosta tuli, se ei ehkä olisi sitä temppua tehny. Isä ei uskonut äitiä. Se vaan intti, että miks äiti ei ollu heittänyt sitä lappua pois. No ei kai se sitä pois voinu heittää, kun eihän se edes tiennyt, että se oli siellä taskussa, koska se taikuri oli sen sinne pannut. Isä ei ymmärtänyt sitä. Mää meinasin sen sille sanoa, mutta se rupes huutamaan niin kovaa, etten mää uskaltanu. Isä kysy, että aikoiko äiti soittaa siihen numeroon, mutta ei äiti aikonu. Se sanoi, ettei edes muistanu koko juttua, mutta isä ei taaskaan uskonu. Mää en oikein tiedä, mikä siinä oli niin vaikea uskoa. Oli monta asiaa, joita mää en muistanu. Tai en mää voinut sitä tietää, koska mää en niitä asioita muistanu, mitä mää olin unohtanu.

 Muumimammallekin oli käyny niin. Ja nyt vielä äitillekin. Äiti oli vähän niin kuin Muumimamma tai ainaski saman ikänen. Ei sillä sellasta essua ole, eikä se ole niin pyöreä. Eikä äitille olis sillä lailla saanu huutaa. Mutta sitten äitikin alkoi huutaa. Se huus ja huus, että isä oli mustasukkainen. Hassu sana. Mustasukkainen. Kyllä mää tiedän mitä se tarkoittaa. Se tarkoittaa kateellista. Äiti on sanonu. Silloin kun mää sen eka kerran kuulin, niin totta kai mää luulin, että se tarkoitti oikeesti mustia sukkia. Kaikki varmaan niin luulee. Mutta nyt mää tiedän, että se tarkottaa ihan muuta. Sitä että isä oli kateellinen äitille, koska se oli saanut sen puhelinnumeron ja isä ei sellaisia koskaan saanut. Sitä mää en voi ymmärtää, miks se oli kateellinen, koska se puhelinnumero oli harmittava. Jos se olis ollut kiva numero, niin mää olisin ymmärtäny paremmin. Mitä kukaan teki harmittavalla puhelinnumerolla? Tyhmää sellasia oli kerätä. Se on vähän niin kuin keräis joitain tyhmiä kortteja vaikka voisi kerätä hyviä. Tai oikeestaan eihän sille mitään voinut. Niitä kortteja sai mitä oli ostanut ja ne oli aina paketissa. Ei niistä voinut tietää mitä niissä oli.

Sitten äiti sai hirveän raivarin. Se paiskas lasin päin seinää ja mää pelästyin ihan kauheesti. Mää vähän luulen, että kun äitistä alkaa tulla mummo niin se ei enää viitsi heitellä laseja. Mummot ei tee sellasta, ei ainakaan meiän mummo. Isäkin sitä lasia säikähti. Se ei huutanu enää yhtään sen jälkeen. Eikä äiti. Se alkoi itkeä sitä rikki mennyttä lasia.

Siihen se tappelu sitte loppu. Isä kai usko sen taikurijutun ja sen puhelinnumeron äiti repi. Se sanoi, ettei sillä ollut mitään merkitystä. En mää mun kortteja alkais repiä sen takia, että ne on huonoja. Voishan niitten antaa vaan olla. Mullakin on varmaan viissataa Pokèmon- korttia.