Se oli sadas kuplavolkkari, jonka Susanna sillä viikolla näki. Se oli punainen. Siinä oli helsinkiläinen rekisterikilpi. Sellaisen tapasi harvoin. Paras mahdollinen sadas kupla. Nyt sai toivoa! Mutta Susanna ei tiennyt, olisiko toivonut kilpailijansa pois vai olisiko toivonut äitinsä kotiin. Miettimiseen kului niin paljon aikaa, että kumpikin toive oli vaarassa tulla hylätyksi. Hädissään Susanna valitsi ensimmäisen.

Susanna hypähti alas pyörätietä reunustavalta kaiteelta. Hengitys höyrysi, persuuksia kylmäsi. Okrankeltainen villakangastakki ja punaiset samettihousut loistivat pientareen valkoista vallia vasten, kun hän painoi tumppuisilla käsillään pipoa syvemmälle ja lähti kulkemaan pyörätietä pitkin. Hän silmäili tielle ja valpastui kuullessaan tutun – japanilaisiin moottoreihin verrattuna – terävämmin takovan hurinan: taas yksi.

Vaivainen alku teki hänet äkkiä surulliseksi. Kestäisi vielä ainakin viikon, ennen kuin  hän voisi toivoa äitinsä luokseen… ellei sitten lähtisi kaupungille. Siellä näkisi volkkareita tiuhempaan.

Oli vastenmielistä mennä kotiin, eikä pelkästään siksi, että joutui ramppaamaan vahalle haisevia rappusia kolmanteen kerrokseen asti. Susanna kurkkasi postiluukusta ja kuunteli. Ei ääntäkään. Hän työnsi kätensä luukusta sisään ja veti kuminauhaa, jonka päässä roikkui avain. Kylmä pelti värisytti paljasta ihoa, jonka Susanna oli kuorinut vaivalloisesti esiin tiukan hihansa alta.

Kissa tuli venytellen ovelle Susannaa vastaan. Sen valkoinen turkki oli uninen, silmät tihruttivat vielä.
"Arvaa mitä, nyt on sata rikki! Nih. Haluatko tietää, mitä mää toivoin?… Mää toivoin Pirkon ja Ritvan pois. Ihan vaan pois." Susanna supatti ja silitti, kissa kehräsi kiitokseksi. Kehräsi ja ymmärsi, vaikka ei kuullut mitään. Eläinlääkäri oli sanonut, että tämä kissa ei kyllä kuule yhtään mitään.

Susanna tutki tapansa mukaan sängynaluset, oventakuset ja kylpyammeen. Katsoi vielä varsiruusuisten, tummaa hajanaista valoa suodattavien verhojen taakse. Kissa toimitti tottuneesti samat tehtävät häntä tärkeästi pystyssä. 

Jääkaapin valo häikäisi. Susanna kaatoi murojensa päälle maitoa, raksut alkoivat risahdella. Ääni vaimeni sokerilla. Hän söi. Jäljelle jäänyttä kiteistä maitoa Susanna ei saanut enää nieltyä. Lautasen hän jätti kalsealle liinalle. Sitten hän teki läksyt. Susanna kirjoitti mielellään, hänellä oli maailman kaunein käsiala. Ainakin kaikista maailman kolmasluokkalaisista paras.

Kaarina ja Janne toivat mukanaan viiman, joka naulakkoon ripustettaessa lämpeni vähitellen. Jannen nenästä valui räkää, mutta se katosi, kun poika riisui vaatteensa.
"Oletkos Susanna laittanut suuhusi mitään?" Kaarina kysyi.
" Olen mää."
" No hyvä…. myö oltiin Jannen kans kaupoilla. Pärjäätte sitten taas huomiseen."
" Etkö sää jääkkään yöks?"
" En mää nyt tänään… eiköhän se isäs sieltä töistä kohta tuu, kyllähän työ pärjäätte Jannen kanssa, isot kakarat."
Susannaa harmitti. Kaarina oli outo ja lihava, syötti greippiä iltapalaksi ja opetti naruleikkejä, mutta oli siitä joku turva kuitenkin.
    

Kaarina meni. Kuu kohosi kerrostalojen katveesta. Susanna sytytti talon jokaisen lampun. Janne alkoi niiskuttaa.
" Älä nyt ala", Susanna sanoi ja silitti pojan käsivartta. Janne oli päätä lyhyempi ja kaksi vuotta nuorempi. Pikkuveljen nappisilmät eivät hymyilleet, mutta suupielet yrittivät urheasti vääntäytyä ylöspäin.
" Pestään hampaat ja mennään nukkumaan... tuu nyt." Susanna  sanoi, hymyili kuin nainen ja pörrötti  pojan sysiruskeita hiuksia.


Kello kymmenen. Isä ei enää tulisi. Susanna ei saanut unta.
" Nukut sää?"
" En."
" Pelottaako sua?"
" Ei."
Valot paloivat yhä joka huoneessa. Susanna mietti, suuttuisiko isä siitäkin.
" Hypitäänkö sängyllä?"
" Joo!"
Susannan jalkopäässä kerällä ollut kissa kurnahti kysyvästi ja lähti sitten harmistuneena tiehensä.

Kaarina herätti lapset. Hänen otsansa oli kurtussa kuin vanhalla muorilla.
" Ootteko työ olleet koko yön yksin?"
Susanna ei avannut silmiään. Hän halusi miettiä. Koko yö yksin. Koko yö yksin! Hävetti. 
" Jannee… herää!", Kaarina leperteli. Ihan kuin hänellä olisi ollut huono omatunto.
" Et kerro sille!"

Kouluun mennessään Susanna sai toisen volkkarinsa, vaikka matkaa oli vain sata metriä. Jannen mielestä oli hassua laskea kuplia, ja Susanna leuhki, kun hänellä oli yksi enemmän kuin Jannella.

Hännisen Jussi oli luokan komein poika, ja villein. Jokainen sen koulun tyttö oli Jussiin vähän ihastunut, mutta suurin osa ei osannut tai uskaltanut orastavaa rakkauttaan näyttää. Susannan vaivihkaa käteen sujauttamiin lappuihin Jussi vastasi aina pitkillä maireilla katseilla. Jussilla oli maailman suloisin hymy!

Katseet vaihtuivat pian tapaamisiin ja käsikädessä kävelyihin. Eikä niitä salailtu. Pirkko ei luovuttanut, vaan lähetteli Jussille yhä kauniita  kirjeitään, kahteen kertaan päällekkäin kirjoitettuna ja koukeroiden välinen tyhjä tila mustekynällä väritettynä, Susanna oli nähnyt. Ja Pirkon piti muka olla hänen paras kaverinsa. Susanna tiesi osaavansa kirjoittaa samalla tavalla – ja kirjoittikin, kunnes Jussin oli ihan mahdoton valita tytöistä kumpaakaan pelkän käsialan perusteella.

Ritvalla oli vihreänruskeat silmät ja vaaleat hiukset, kun taas Pirkko ja Susanna olivat tummia. Ritvalla oli kumma tapa liehitellä Jussia, sillä tavalla hysteerisesti. Sitä sanaa isä käytti joskus äidistä. Jussikin riehaantui Ritvasta, juoksi karkuun ja nauroi, tuli takaisin ja nauroi, eikä nähnyt silloin Susannaa. On se meillä käyny monta kertaa, Ritva vihjaili, kun tytöt joskus harvoin yhdessä Jussista puhuivat. Eikä Susanna viitsinyt siihen vastata, että veljies takia vaan, kun ei siitä voinut olla ihan varma kuitenkaan. Susanna nosti vain ylpeästi nenäänsä, vaikka pehmeät posket kuinka punehtuivat.
    
Ruokajono oli pitkä. Kolmasluokkalaiset saivat annoksensa viimeisinä. Peräkkäin ahdettujen koululaisten kärsimättömät tunteet virtasivat kapealla käytävällä aiheuttaen riitaa ja ryntäilyä. Sitä Jussi ja Susanna eivät huomanneet, eivätkä muut nähneet heidän yllään aaltoilevaa punaista utupilveä, mutta saattoivat sen aavistaa silmien lämpimästä tuikkeesta ja kosteiden huulten ujosti kareilevasta hymystä. Hattara hajosi, kun Susannan pyöreisiin sieraimiin kantautui hernekeiton paksu tuoksu! Hän kurkotti ovelta ruokalaan, katseli harmistuneena kuinka pikkuveliparka yritti mupeltaa ruokalassa vatsansa täyteen näkkileivästä – Janne kun ei sietänyt koko soppaa. 

    
Kotimatkalla Susanna huomasi Jussin seuraavan. Sydän alkoi pamppailla, niin kuin olisi ollut duffelin alta lentoon lähdössä. Lopulta tyttö seisahtui.
" Tuutko sää illalla kattomaan kun myö pelataan?" poika kysyi ja tyttö nyökkäsi. Aurinko lämmitti vasta aavistuksen, mutta Susanna tunsi sen ripsissään ja täyteen kokoonsa kasvaneissa etuhampaissaan. Jussi heilautti kättään suoran päässä viidennen kerran ja hävisi sitten alamäkeen.  

Susanna ehti tuskin kissaa silittää, kun äiti jo soitti ja antoi luvan uusin farkkuihin. Tyttö lähti heti. Kolmen kilometrin matkan hän käveli ripeästi, jalkoihinsa katsellen, nosti lapsilisät postista ja osti vastavalmistuneesta jättimarketista jamekset ja jätti ne jalkaansa. Uudet farkut tuoksuivat makealle ja happamalle yhtä aikaa. Pakkanen teki housuista kankeat, lahkeisiin kertyi lunta. Kotona Susanna epäili, ettei tainnut nähdä matkalla ainoatakaan kuplaa.

Janne ei lähtenyt kentälle, vaikka Susanna kuinka aneli. Ja kun ei keksinyt millä verukkeella sinne yksin tohtisi mennä, hän otti luistimet mukaansa. Kylmyys kipristi sormia, kun tyttö nyöritti narujaan kuuraisella penkillä. Hänellä oli hyvää aikaa pyörähdellä jäällä ennen pelin alkua. Pirkko ja Ritva seurasivat sivusta, kuinka Susannan luistimet piirtelivät terävästi kirskuen valkoisia kiemuroita jään pintaan, joka pian muuttui lammeksi ja uudet farkut joutsenpuvuksi, eikä Susanna muistanut koskaan aikaisemmin tehneensä niin kaunista ja täydellistä piruettia: siinä oli ainakin sata pyörähdystä. Vaakaan oietessaan Susanna horjahti ja luistimen terä osui häntä takapuoleen kun hän tymähti polvillensa. Se ei tehnyt kummoisemmin kipeää, mutta jamekset repesivät. Reikä tuntui selvästi lapasen läpi siinä kohtaa josta reisi alkoi ja johon pakara loppui. Hän piteli kättään repeämän päällä niin kuin häneen olisi yhä sattunut ja istahti nopeasti jäiselle penkille irvistäen sen verran, että vaikutti uskottavalta. Aikailematta hän vaihtoi kengät jalkaansa, kumartuminen kai sai vedet nousemaan silmiin. 

Poikien peli alkoi, mutta Susanna ei siitä mitään tiennyt. Kalvon läpi hän näki punaisten kuplien päättymättömän jonon luistinradalta aina kotipihaan asti; varmaan sata!
    
Illalla Kaarina viipyi pidempään, mutta lähti sitten kun isä tuli. Isä riehui Jannen kanssa pitkään, mölysi kuin apina, oli ottavinaan täitä pojan hiuksista ja maiskutti sitten suutaan. Janne kikatti. Se huvitti Susannaakin aikansa, mutta sitten hän kiinnostui eteisen pitkästä räsymatosta ja alkoi hyppiä sen raidoilla ruutua. Olisipahan sitten hyvässä kunnossa, kun lumen alta paljastuisi sula maa. 


Kaarina joutui viemään Jannen kouluun. Isä oli mennyt jo töihin ja Susanna väitti olevansa sairas. Pitkän harkinnan tuloksena hän päätti, että niin oli paras, ja silloin vatsasta nipisti oikeasti.

Susanna yritti itsekseen korjata farkkujaan. Valkoisia hapsuja irvisti repeämästä ja tyttö viskasi uudet housunsa kaapin perälle, unohduksiin.

Talo täyttyi imurin väkivaltaisesta metelistä. Kaarinan kasvot kiilsivät hiestä ja hän maiskutti suutaan, kun pöly tarttui hampaisiin. Susanna riisui barbiaan, puki ja riisui taas, mutta kyllästyi pian samaan turkoosiin pitsimekkoon, jota oli pukenut mallinukkensa päälle niin kauan kuin muisti. Sitten hän kirjoitti: " Anteeksi, että minä en tullut. Tuli muita menoja. Nähdäänkö vielä? Toivoo Susanna". Hän raapusti monta versiota, valitsi niistä parhaimman ja laittoi kirjoitusalustan alle. Muut hän repi ja heitti roskiin.

Kaarina tuli huoneeseen raahaten innostuksesta hurisevaa pölynimuria perässään. Hänen suunsa aukesi monta kertaa ennen kuin Susanna sai selvää:
" Voisitkos sää vaikka siivota tän huoneen?"
" Eiks tää  oo ihan siisti?"
" No ei oo!"
" Housuissas on ei oo."
Kaarina hymähti.
" No mee sitten matkoihis."
Susanna meni ja istui syömään hunajamuroja. "Ritva pieni ruskean vihreät silmäsi ilkikurin mulle hymyilee. Ritva pieni silmäsi nauravat, paljasta eivät mitä sydän tahtonee…" lauloi miesääni pienessä radiossa. Oli myöhäistä enää mennä kouluun.

Janne juoksi äitiä vastaan ja sai tuliaisiksi kunnon rutistuksen. Susanna katsoi vieressä, nojasi seinään välinpitämättömästi.
"No, mitäs kullannuput?"
" Ei mitään", Janne sanoi ujosti. Äiti pörrötti pojan sysiruskeita hiuksia.
" Entäs Susanna? Onko kaikki hyvin?"
Tyttö nosti kätensä puuskaan eikä sanonut mitään.
" Kerro nyt. Näytät niin surkealta."
" Susanna ei ollu tänään koulussa."
" Oletko sinä raukka sairas?"
" Housuissas on sairas!" Susanna sanoi ja vaihtoi vaivoin asentoaan.
Äiti tuhahti.
"Jos tuo ei lopu, niin saat maksaa jokaisesta "housuissas on" – sanomisesta markan!"
" Housuissas on markka".
" Yksi", sanoi äiti ja vei matkalaukkunsa vaatehuoneeseen. Janne hihitti.

" Mitä ruokaa tänään laitetaan?" äiti huusi.
" Hernekeittoa!" kivahti Susanna.
Äiti teki makaronilaatikkoa, löysää. Siitä Janne tykkäsi.

Isän ja äidin tappelua kesti pitkään. Janne ja Susanna pitivät käsiä korvillaan ja hyppivät sängyillään puoleen yöhön asti. Välillä he hokivat jotain lorua, välillä lauloivat virsiä, välillä itkivät. Lopulta nujakointi loppui ja lapset nukahtivat levottomaan uneen. Susanna säpsähteli vielä hetkittäin sängyn hämmentävään natinaan.


" Missä ne uudet farkut on?" äiti kysyi lauantaiaamuna.
" Ei missään."
" Eikös sun pitänyt ne ostaa?"
" Joo."
" No, missä ne on?"
" Kaapissa."
" Näytä nyt, uusia housujas."
" Ei niissä oo mitään näkemistä."
" Miten niin ei oo?"
" No kun ei oo. Ne on ihan paskat."
" Eikö ne sovi?"
" Sopii ne. En kai mää nyt semmosia."
" No mikä niissä sitten on vialla?"
" Ne repes!"
" Voi saamari! Uudet housut!"
" Niin, ne repes, kun mää olin luistelemassa."
" No voi voi. Eikö niitä saa korjattua, etkö Kaarinalta kysynyt?"
" Ei niitä saa!"
Äiti haki housut kaapista, taivasteli aikansa, paikkasi housut päältä päin vanhalla farkkukankaalla ja surrutti reunat siksakilla.
" Ja mää en tämmösiä jalkaani pane!"
" Panet tai et, uusia ei tule, ennen kuin seuraavista lapsilisistä."
" Syö paskas!"
" Ja nyt tyttö peset suus saippualla!"
" Housuissas on saippua."
Susanna paiskasi huoneensa oven kiinni niin, että eteisen seinältä putosi Jannen maalaama taulu. Nyyhkytys oli aluksi tarpeettoman kuuluvaa, muuttui sitten vapisevaksi hengitykseksi ja lopulta herkesi  kokonaan.

Illalla äiti peitteli lapset, mutta matkusti jo sunnuntaina takaisin Sirola-opistoon. Susanna tiesi, että kyseessä oli politiikka, mutta ei tiennyt mitä se politiikka tarkoitti. Isä puhui aiheesta halveksivaan sävyyn. Äiti sai toteuttaa itseään, vaikka mummonkin mielestä kurssi kesti kohtuuttoman kauan. Susanna ei uskonut selviävänsä viikkoakaan. Nyt oli jo äitiä ikävä. Jannekin itki. Oli sentään ehditty tehdä sovinto. Ymmärsihän äiti, kuinka tyttöä harmitti uusien jameksien repeäminen heti ensimmäisenä päivänä.

Aamulla Susanna kaivoi lappusensa kirjoitusalustan alta. Hän taittoi sen sievästi ja hymyili hivenen. Janne väitti, että oli nähnyt jo yksitoista kuplaa, mutta Susanna ei sitä uskonut. Janne polki jalkaansa, vänkätti, että varmalla on.

Koulun pihalla Susanna huomasi Pirkon uudet housut. Jamekset! Mutta hän ei ehtinyt surra niitä heti, vaan havahtui metsänreunasta kantautuvaan hälinään. Pieniä koululaisia oli kerääntynyt mekastavaksi ringiksi ja sen keskellä Toivosen Pekka tappeli Jussin kanssa. Pekka veti kumaraisen Jussin päältä takkia, Jussi sähläsi ja ähisi, potkaisi Pekkaa nilkkaan ja pojat kaatuivat, nousivat ja Jussi pääsi iskemään Pekan poskeen jo voipuneen nyrkkinsä. Pekka löi takaisin. Jussi väisti ensimmäisen, toinen isku sipaisi häntä korvaan. Janne seurasi siskonsa vierellä hetken, mutta lähti sitten vaivihkaa pois. Opettajan väliintulo keskeytti riidan, vaimensi huudon ja sai lapset kaikkoamaan paikalta. Susanna jäi. Hän pälyili myhäilevää Pekkaa kulmiensa alta. Vasta sitten hän huomasi, että Jussissa oli jotain oleellisesti muuttunut. Vatsassa kierähti, nauru pyrki ulos, mutta Susanna ei antanut edes purskahduksen tulla. Jussilta puuttuivat ylhäältä isot etuhampaat. Toinen kyllä oli jo korvattu inhottavalla tinanvärisellä möhkäleellä.

Siihen loppui rakkaus.

Jussi muina miehinä yritti koko päivän olla erityisen vitsikäs. Susannaa ei naurattanut enää. Myöhemmin hän sai kuulla, että Jussin hampaat olivat menneet siinä jääkiekkopelissä, jota hän ei ollut jäänyt katsomaan.

Pirkko näytti  lopun päivää eksyneeltä. Pekan valkoisena hohtavat hampaat alkoivat viehättää Susannaa, varsinkin kun pojan hymy oli tavallista herkemmässä. Mutta jotain Pekasta puuttui. Ritvaa se ei haitannut, ehkä hän oli tavoittanut sen oikean tunnelman.

Janne kulki edellä, Susanna yritti juosta pikkuveljeään kiinni, vaikka tiesi Jussin tulevan jonkin matkaa perässään. Lappu kuumotti Susannan taskussa  – siitä oli päästävä eroon.
" Odota… Susanna!"
Tyttö juoksi vielä hetken, katsoi sitten taakseen ja pysähtyi. Hartiat lysähtivät. Jussi seisahtui, levitti kätensä kysyvästi – niin kuin aikuinen mies. Susanna nosti lapaset silmilleen, mutta laski niitä sitten hiukan alemmaksi.
Poika tuli liki. Susanna katsoi maahan, ei voinut katsoa Jussia.
" Sää et sitten enää tykkää musta vai?"
" En…tai en mää niin oo sanonut."
" Miks sää sit juoksit karkuun?"
" Eikäku… tota Jannee vaan yritin saaha kiinni."
" Sää valehtelet."
" Enkä valehtele. Sää oot ite valehellu mulle monta kertaa."
" Miten niin muka?"
" Kyllä mää tiijän. Sää oot ollu Ritvan luona monesti. Miks et nyt mee sen kanssa?"
" Niin oonki, mitä sitten?"
" En mää tiijä."
" Onks tää ny sit niinku loppu vai?"
" On kai sit."
Jussi katsoi Susannaa hetken suoraan silmiin. Tytön vatsaa kouraisi, kun pojan suu oli kiinni. Niin nätti poika, niin nätti poika.