Novellihaara

Hymyttömän monologi

2006-06-29T14:40:00+03:00

Eräs tuttavani väitti, että minun pitäisi hankkia itselleni mies, koska minua ei kukaan kestä. Sanoin, että tippukoon sitten taivaalta, minähän en miesten perässä juokse. Ensimmäisestä miehestäni tein eroa monta vuotta ja sellaisella antaumuksella, että tuli analysoitua sukupuolten väliset erot millimetrin tarkkuudella aina aivojen poimutuksesta lähtien. Samalta ne kaikki näyttävät. Jos miesten aivot ovat pelkkää putkea, ne ovat kyllä umpisolmussa, ja sanokaa minun sanoneeni, kun on nähnyt yhdet on nähnyt ne kaikki. Se ero on välittäjäaineissa, että minkä verran se kuljettaa mitäkin mihinkin. Ihminen ei mahda hypotalamukselleen hevon helvettiä. Niine aineineen ihmisen on avattava silmänsä aamuisin, oli se sitten kuinka säikähtänyt tahansa. Mikä sen säikähdyksen sitten onkaan aiheuttanut; paha uni tai väärän mallinen kuu, liikuttaahan se meretkin paikaltaan. Exä sanoi siihen, että älä ny viitti puhua paskaa. Niin se sanoi aina. Älä ny viitti puhua paskaa. Sehän minua alkoikin nyppiä. Onhan ihmisessä vettä tolkuton määrä, että miksi se kuu ei muka voi vaikuttaa. Mutta eihän se exään vaikuttanutkaan. Kuiva tyyppi. Siihen ei vaikuttanut mikään, ei nälkä, ei jano, ei alastomat naiset, ei edes tupakantuska. Paitsi joskus kun tapeltiin ja sovittiin, niin silloin sen alkoi tehdä mieli. Enimmäkseen tapeltiin ilman sovintoa ja sovintoa tehtiinkin ehkä viisi kertaa vuodessa. Ensin piti kyllä todistaa, ettei minulla ollut muita miehiä, ei sillä hetkellä eikä ikimaailmassa koskaan, eikä ikinä ollut ollutkaan. Joka päivä piti vakuuttaa, etten ollut millään ehtinyt pettämään sillä välillä, kun tulin töistä kotiin. Kiirettähän se olisi pitänyt, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Ajatus on pahin, se sanoi, enkä minä sittemmin ajatellut. Fantasioissa on syntinen aromi.

En minä ajattele vieläkään, vaikka erottu ollaankin. Sitä tottuu kaikkeen, kun vuosikaudet ajattelee lapsia, että niille on parempi, kun tässä ollaan porukassa. Ja niinhän niille olikin. Raha riitti ja harrastukset tuli hoidettua. Ja kyllähän lastenkin pitää oppia tappelemaan. Tässä mitään hellantelttuja olla kasvattamassa, jotka maailmalla ensimmäisestä karjaisusta kiiruhtavat takaisin äidin hameenhelmoihin. No nythän se raha ei sitten riitä mihinkään. Omakotitalon yläkerran vuokrasin, kun muuhun ei ollut varaa. Alakerrassa asuu vanha leskimies, jonka rahat ei myöskään riitä. Nyt riittää paremmin, kun on vuokratuloja. Minulla on siinä kaksi pientä huonetta ja alkovit molemmissa, joissa lapset nukkuvat, kun ovat talossa. Oikeata keittiötä ei ole, mutta hella on ja jääkaappi. Tiskit pesen vessan lavuaarissa. Mitään kovin rasvaista sillä hellalla ei voi paistaa. Käry jäisi vaatteisiin ja seiniin ikiajoiksi.

Nyt alan huomata, että olenkin ihan erilainen kuin luulin. Exän mielestä olin sellainen saastainen akka, ikään kuin syntymäsaastainen. Nyt kun ei tarvitse todistella kenellekään, etten ole, haluaisin olla edes vähän saastaisempi. Mutta en minä hellyyttä tarvitse enkä miehiä. Ihan olen tervejärkinen. Minkäänlaista itsetyydytystä en ole eron jälkeen harjoittanut. En ole syönyt edes suklaata. Stefan Lindforsin desingdildon meinasin ostaa, kun sillä saisi kuulemma tuotua seksin lähemmäksi ihmistä. En epäile yhtään. Ei se maksakaan kuin 49.90. Pari kuukautta kun säästäisi, niin sen voisi hankkia, vaikka halvemmallakin varmaan saisi seksin lähemmäksi minua. Ei ole pornofilmejäkään tullut koskaan ostettua. Niistä olisi kyllä ero tullut siinä paikassa ja nyt ei kyllä ole ihan tullut mieleen. Siis jos pitäisi valita, että suklaata vai pornofilmi, niin kai se suklaa olisi. Tai onhan ne molemmat sitä samaa aina, luulisin. Enhän minä ole niitä filmejä nähnyt kuin joskus nuorena. Siinä oli saksanpaimenkoirakin. Pitää vähän ravistella päätä nyt, että saan sen näyn katomaan. Nykyään kai niissä on enempi miehiä, niin kuin se Henry Saari. En ole kyllä nähnyt. Sairaseläkkeellähän sekin jo on, kun sai niin pahan polvivamman, ettei pysty ihan joka asennossa esiintymään. Ollaan Henryn kanssa samanikäisiä. Kyllä minullekin voisi sairaseläkkeen myöntää. Ei nimittäin irtoa hymy. Ei pysty. Olen hymyvammainen. Se on vähän paska homma palveluammatissa.

Niinpä ne passittivat minut Kelalta psykologille. Minä kerroin sille millaisia asiakkaat ovat, että ne sanovat paljonko ostokset tekevät ja paljonko pitää antaa rahasta takaisin, vaikka olisit seisonut siinä kassalla kaksikymmentä vuotta. Se on kassaneidin laskutaito niin kuin kaivoon kannettu vesi. Asiakkaat kertovat myös paljon mikäkin maksaa, ikään kuin se kassahenkilö olisi siinä sen kassakoneen jatke vain, eikä olisi ikinä koko kauppaa nähnytkään, eikä varsinkaan tiedä niistä tavaroista mitään, ei ole niitäkään ikinä nähnyt. Kun ne etsivät jotakin, ne kysyvät että oletko sattunut näkemään. Sattunut näkemään! Voi laupias taivas. Minähän olen töissä siellä! Ei myyjä ole siellä keikuttamassa takapuoltaan pikkurilli pystyssä. Se on töissä. Töissä! Luulevatko ne, että jokin kauppatonttu käy yöaikaan täyttämässä hyllyt? Stockallahan näin kuulemma käykin ja päivämyyjille opetetaan tavarantuntemusta kursseilla, etteivät rakennekynnet likaannu. Siksi siellä onkin niin kallista. Ja muualla on siksi niin halpaa, että myyjät tekevät siellä töitäkin. Yhtään enempää palkkaa ei kyllä tule, vaikka meikäläinen suutelisi asiakkaat molemmin puolin poskia.

Ei ei, se on päättymätön peli, sanoin sille psykolle. Kyykytä myyjää on sen nimi. Sitä voi pelata missä tahansa lähimarketissa kautta maan. Ovesta tulee koko ajan lisää örkkejä ja myyjän pitää hymyillä sitä leveämmin mitä huonommin sitä kohdellaan. Örkit heittävät rahat pöytään kuin koiralle ja mihin örkki koskee, sen se jättää väärään paikkaan. Kun myyjä yrittää pelastaa kymmenen euron tuotteen viiden euron alelaarista, ennen kuin toinen örkki ehtii sen ottaa ja nostaa kassalla tappelun sen hinnasta, samaan aikaan kolmas örkki huutaa kassalla palveluaaaa! Kuinka fiksuina minun pitäisi näitä örkkejä oikein pitää? Ne kirjoittavat yleisönosastoihin ja valittavat, kun kunnon palvelua ei saa mistään. Se psyko ei sanonut mitään ja naputti kynällä kiiltävää nenänpäätään muissa maailmoissa. Minun olisi tehnyt mieli ravistella psykoa korvista. Niistä olisi ollut hyvä ottaa kiinni. Sellaiset pitkät korvat, niin kuin miehillä oli sota-aikaan. En ymmärtänyt, miten sillä olikin niin pitkät korvat. Ehkä se oli pitkästynyt kuuntelemaan ihmisten ongelmia, mutta minkä takia sitten miehillä ennen vanhaan oli niin isot korvat ja enää ei ole. En minä nyt sitä jaksa miettiä. Sen psykon kynä oli pysähtynyt sen nenään, ja minä nousin ylös. Sanoin, etten minäkään sentään mikään tyhmä ole, mutta se heräsi ja pyysi jatkamaan. Mutta silloin minä tajusin, ettei minussa mitään vikaa ollutkaan. Jos eläkettä ei tipu hymyvamman takia, niin sitten ei tipu. Muistutin kyllä Henry Saaren tapauksesta. Vamma kuin vamma ja työ kuin työ. Psykolle ei jäänyt vaihtoehtoja. Se teki testin ja alkoi kertoa vanhoja vitsejä. Jotkut niistä oli niin surkeita, että pokka meinasi pettää. Mikä ihmisiä oikein vaivaa? Sitten psyko leväytti siihen manipuloituja julkkisten kuvia, kuten Arajärven pesemässä huivi päässä presidentin linnan ikkunoita. Siis miten surkealle huumorille ihmiset ylipäätään pystyvät nauramaan? Ihan hävetti. Sitten se väläytti kuvan, jossa oli Ville Peltosen hampaaton hymy. Siihen meinasin melkein langeta, mutta sehän ei ollutkaan manipuloitu kuva. Joka tapauksessa läpäisin tekstin suvereenisti. Psyko tarjosi mielialalääkkeitä. Niitä se exäkin oli minulle aina ehdottelemassa. Kieltäydyin olemasta hullu ja halusin vain nukahtamislääkkeet. Ne sitten sain. Sanoin kyllä sille psykolle, etten minä sitä yrittänyt neuvoa. Ammatti-ihminen kai sekin oli, mutta kyllä sen pitäisi pystyä hullu terveestä erottamaan. Psyko kirjoitti sitten kuukauden sairasloman ja käski tulla uudestaan käymään ennen töihin paluuta. Se napitti niillä ruskeilla silmillään sen näköisenä, että ensi kerralla sairaseläkepäätös olisi varma.

Elokuun kuudestoista minä sitten istuin siinä vuokraisännän pihakeinussa ja join kahvia. Taivas oli jumalattoman sininen. Siis niin sininen, että jos siitä olisi ottanut kuvan, kukaan ei olisi uskonut sitä aidoksi. Se oli liian klisee. Koko maisema oli liian klisee. Ohrantupsut aaltoilivat kypsinä, petäjät seisoivat sorjina pellon toisella reunalla. Myöhäiset polttiaiset purivat ihoani kipeästi, imivät vähän vertani ja lähtivät lisääntymään. Ei siis mitenkään erikoista. Seuraavana päivänä alkaisi arki. Vuokraisäntä oli iltapäivätorkuilla. Se oli niin vanha, että pelkäsin jokaista torkkua viimeiseksi. Muuta en sitten enää pelännytkään. Olin niin kyllästynyt, etten pelännyt edes kuolemaani, toisten kyllä, koska niitten kuolema vaikuttaisi elämääni, kun taas minun kuolemani ei vaikuttaisi minun elämääni enää millään tavalla. Oli jo ihan yhdentekevää, istuinko siinä pihakeinussa vai makasinko mullan alla. Ajatus mätänevää lihaani mutustavista ja ulostavista pieneliöistä ei sekään tuntunut missään. Eivät ne olleet asiakkaita kummoisempia.

Rintaliivit

2006-02-17T19:42:00+02:00

Lassi pysähtyi. Jalat upposivat sammaleeseen, aurinko hiveli takin tummaa selkämystä ja syyskuun tuuli hipaisi poskia. Lassin kädet tuntuivat kankeilta, ne eivät heti totelleet käskyjä. Hän tuijotti lumoutuneena lumenvalkoisia, kuusen varjossa helmiäisenä hohtavia rintaliivejä. Ne lojuivat maassa murheellisina. Vaikka kaarituet pitivät kupit kuosissaan, liivit näyttivät tyhjiltä ja hylätyiltä. Niiden sisältä puuttuivat rinnat. Rintaliivit eivät kuuluneet maisemaan, mutta näyttivät sammaleen vihreää vasten kauniimmalta kuin naapurin naisväen vastapestyt pyykit, jotka heiluivat kutsuvasti tuulessa. Lassi oli tarkastellut niitä narulla silloin tällöin. Oikein narulle nostetut pikkuhousut näyttivät siltä kuin niissä olisi olleet näkymättömät jalat sisällä. Ja haaraväli. Lassi oli nähnyt, kuinka näkymätön tyttö pinkaisee juoksuun tai tanssii vatsatanssia.

Lassi huokaisi ja polvistui rintaliivien eteen. Hän siveli niiden elastista pintaa, sormeili kuppeja reunustavaa pientä pitsiä ja nosti ne lähemmäksi nenäänsä. Lassi nuuhki, hän haistoi pesuaineen voimakkaana kuppien kohdalla, hieman ihoa, hikeä ja kukkaistuoksua liivien liepeissä. Hän luuli pyörtyvänsä. Päässä hämärtyi ja Lassi sulki silmänsä. Hän oli löytänyt aarteen.

Lassi tunki liivit taskuunsa, mutta ei irrottanut kättään niistä. Hän jatkoi matkaansa kohti majaansa, jonka oli rakentanut korkean kuusen vankkaan oksanhaaraan niin syvälle metsään, ettei sinne eksynyt koskaan muut kuin satunnaiset sienestäjät. Kerran Lassi oli joutunut odottamaan liikkumatta ja aivan hiljaa majassaan puoli tuntia, kun menninkäisen näköinen mies kauhtuneessa lakissaan ja virttyneessä takissaan oli siinä alapuolella keskustellut keijumaisen naisen kanssa kehnäsienistä. Lassi päätti, ettei päästäisi itseään koskaan sellaiseen tilaan. Puhua nyt jostain hemmetin sienistä naisen kanssa pehmeässä sammalmetsässä, kun voisi tehdä paljon muuta. Hän olisi kietonut kätensä naisen vyötärölle ja suudellut kaulaa. Hän olisi kiehnännyt eikä kehnännyt. Pidemmälle hän ei ollut silloin uskaltanut ajatella. Paine olisi käynyt liian kovaksi, niin kuin nyt.

Rintaliivit kuumottivat taskussa. Lassi oli varma, että liivit olivat olleet sellaisen naisen yllä, joka saa miesten päät hetkessä sekaisin. Vaalea, sinisilmäinen ja isopovinen eloveenatyttö. Ehkä nainen on ollut marjastamassa. Silloin häntä vastaan olisi patikoinut vieras mies, erämökkiläinen, tai ehkä valokuvaaja. Nainen olisi ollut kyykyssä mättään edessä ja juuri ottamassa mustikan sormiensa väliin, kun mies tarkentaa objektiivinsa häneen. Naisen kasvoja ei näy, huivilla verhottu pää on kumarassa. Hiussuortuvia karkaa huivin alta, nainen hipaisee niitä kaulaltaan vähän väliä, ojentautuu sitten suoraksi, nostaa kätensä ja alkaa asetella hiuksiaan paremmin. Rinnat pullistuvat beigen villatakin alta kuin kaksi hiekkadyyniä. Mies ottaa kuvan, kuuluu heikko naksahdus ja nainen huomaa miehen. He alkavat jutella, ehkä säästä ja marjasadosta. Nainen naurahtaa kevyesti. Silloin se tapahtuu. Mies ottaa naisen syleilyynsä, nainen rimpuilee vastaan, mutta kaikki on liian kiihottavaa. Hän antaa periksi. Lassi puristi liivejä tiukemmin. Mies avaa hakaset takaa yhdellä kädellä samalla kun toinen käsi nostaa liivit pois rintojen päältä, ja kumartuu nuolaisemaan naisen nänniä. Rintaliivit putoavat sammaleelle. Lassi sulki silmänsä ja ähkäisi.

Enää ei ollut pitkä matka. Lassi harppasi pois polulta, hyppäsi kiveltä kannolle ja taiteili tiensä
männynjuurakoitten kautta majapuulleen.

Lassi kiipesi majaansa ja otti rintaliivit taskustaan. Hän nuuhkaisi niitä uudestaan, venytteli ja käänteli ja asetti ne sitten eteensä niin, että pystyisi kuvittelemaan naisen niiden sisälle. Liivit lopsahtivat aina alas ja pitkiksi venytettyinä ne näyttivät muodottomilta; valtavan leveän ja lattarintaisen naisen liiveiltä. Lassi asetti liivit puun runkoa vasten ja yritti laittaa hakaset kiinni. Liivit olivat niin passelit, että singahtivat Lassin otteesta tämän tästä, kunnes hän oivalsi kääntää rintaliivien takaosan etupuolelle ja sai näprättyä kolmet hakaset kiinni. Kaarna rapisi ja siitä irtosi palasia, kun Lassi alkoi veivata liivejä oikein päin. Kun kupit alkoivat tulla eteen, Lassi huomasi, että olkaimet roikkuivat ikävästi kuppien edessä. Toisaalta hän olisi voinut kuvitella, että nainen oli juuri riisumassa niitä tai että hän olisi juuri pudottanut ne naisen olkapäiltä, mutta Lassi halusi nähdä rinnat ennen sitä.

Lassi kapusi puusta alas, etsi sammaleen seasta sopivan oksan ja kiipesi takaisin kuuseen. Hän asetti oksan puunrungon taakse tukemaan olkaimia. Tulos oli melko hyvä, mutta kupit näyttivät vieläkin surullisilta. Lassi kapusi uudelleen alas ja nyhti taskunsa täyteen sammalta. Ylös päästyään hän tunki molemmat kupit täyteen. Kun rinnat olivat valmiit, Lassi kosketti niitä ensin varovasti kämmensyrjällään kuin ohimennen. Sitten hän pani kätensä hellästi kuppien päälle ja painoi otsansa rintojen väliin. Sammaleen tuoksu vihlaisi nenästä.

- Lassi! Lassiii!

- Mitä nyt? Lassi katsoi alas kuusesta ja näki äitinsä harmaan päälaen.

- Parempi kun tulet alas sieltä. Täällä metsässä on viime yönä tapahtunut kauheita.

Kamomillateetä

2006-02-17T19:17:00+02:00

Paulin ajatus jäi riippumaan langastaan kuin hämähäkki, jota äkkinäiset tuulet riepottivat ilmassa ylös alas. Ajoittain lanka kimmelsi kirkkaana kuin valon lävistämänä, ajoittain ajatus roikkui orpona ja tuhoon tuomittuna: Mutta Marja ei ilman syytä stringejä päällensä pukenut ja tänä aamuna niin oli käynyt. Marja oli tehnyt sen vaivihkaa, ja Pauli nähnyt stringit peilistä partaansa höylätessä, kun Marja oli noussut vessanpöntöltä vaikka olikin nostanut uudet pellavahousunsa jalkaansa hyvin nopeasti.

Asvaltti höyrysi ja piki tuoksui. Jyrä rullasi painollaan asvalttia tasaiseksi, sen kuljettaja istui oikealle kallistuneena, paljas selkä Pauliin päin ja huusi jotain, josta Pauli ei saanut selvää. Pauli sulki auton ikkunan ja odotti kunnes paljasjalkainen tyttö vaihtaisi lätkänsä vihreäksi. Tytöllä oli navassaan lävistys. Pieni koru tuikahti houkuttelevasti. Pauli ajatteli, miten lipoisi tytön napaa ja miltä kylmä koru tuntuisi kielellä. Tyttö antoi luvan mennä, Pauli nosti kytkintä

Anttilan kuvastoa lukiessa Marja oli sanonut, ettei stringejä päällensä pukisi, koska sellaiset vaonhiertäjät eivät voineet olla kovin terveellisiä. Ajatus sädehti Paulin päässä niin, että ohimosta vihlaisi. Stringeille oli olemassa syy. Marjan perseen piti näyttää hyvältä, mutta miksi? Kenelle hän sitä keikuttaisi?

Pauli oli tutkinut Marjan sähköpostit, lompakon ja kalenterin, mutta ei ollut löytänyt yhtään johtolankaa, ei yhtään ainoata todistetta. Se oli Paulin mielestä selvä merkki. Kaikki ei ollut niin kuin piti.

Marjan pylly oli Paulille pyhä. Seksikkäässä vaimossa oli huonoja puolia enemmän kuin hyviä. Koko ajan piti olla varuillaan eikä Marjaankaan voinut luottaa. Kerran vielä tulisi joku hemmetin asvalttimies koppaisi Marjan hikiseen kainaloonsa. Pauli jäisi lasten kanssa yksin. Ajatus itketti ja Pauli pyyhki yhä vuolaammin valuvia kyyneleitä silmänurkastaan. Hän oli aina ollut herkkä ja oli saanut siitä kärsiä. Koulussa häntä oli kutsuttu neidiksi, pillittäjäksi ja pauliinaksi sen jälkeen kun Paulin H.I.F.K:n pipo oli varastettu. Hän oli saanut sen ukiltaan lahjaksi ja ukki oli kuollut kohta sen jälkeen. Viimaisella välitunnilla valvova opettaja oli käskenyt laittaa pipon päähän eikä Paulilla ollut mitä laittaa. Opettaja oli sanonut, että aivoistaan kannattaisi pitää parempaa huolta. Silloin Pauli oli sanonut, että pipo oli varastettu ja oli samalla pillahtanut itkuun. Hän ei voinut sille mitään. Itku tuli ja nyyhkytykset perään, lopuksi vavahteleva hengitys, joka muuttui taas itkuksi jos asiaa ajatteli enää yhtään. Lopulta Paulia itketti oma itkemisensä.

Töihin päästyään Pauli vilkaisi peiliin ja huomasi silmiensä olevan itkusta turvonneet. Viimeksi hän oli ollut samannäköinen silloin, kun Marja oli ollut edellisenä kesänä lähtenyt työpaikan kesäjuhliin johtajan kesämökille. Kun Marja oli pakannut punaisen korruptiopyyhkeensä, Pauli näki hänet jo nousemassa merestä suolaisena ja märkänä ja kietoutuvan pyyhkeeseensä. Hän näki myös Marjan pomon kävelevän vaimoaan vastaan samanlainen pyyhe lanteillaan ja saman tien heidän rakastelevan rantaruohikossa kuin parittelevat liljakukot. Paulia ajatus oli itkettänyt enemmän kuin mikään muu ennen. Edes isänsä hautajaisissa Pauli ei ollut itkenyt niin paljon. Sielläkään häntä ei ollut itkettänyt isän kuolema vaan hautajaiset yleensä. Ja se virsi, jonka sanoille on mahdoton pistää vastaan: .

"Sinua kaipaa sydämeni,
sun puolees huutaa mun henkeni.
On yksin tästä
sen ikävästä
kyyneleeni.

Muut kaikki hylkää, vaan sinä et.
Autuuden särkyneet sydämet
sinulta saavat,
sä luet haavat
ja kyynelet."

Pauli ei pystynyt pidättämään itkuaan. Koko työpäivä tuhlaantui Marjan perseeseen. Hämähäkki roikkui yhä langallaan, välillä lempeästi lämpimän ilmavirran mukana keinuen kuin riippuliitäjä: Marjan pehmeä iho, Marjan tuoksu, kaikki Marjassa. Marja lasten välissä päiväunilla, nukuttamiseen nukahtaneena. Ja Marja Paulin päällä huulet raollaan, silmät ummessa, Paulin kädet Marjan pehmeillä lanteilla. Samassa hämähäkki tempaantui tuulen mukana ylös ja sitten äkkipudotus. Miksi Marja tahtoi aina olla päällä? Oliko hänen mahansa jo niin suuri, että Marja tunsi sen vastenmielisenä möhkäleenä vatsansa päällä? Näkyikö hänen kalju päälakensa? Miltä hän näytti Marjan päällä? Marja näytti hänen päällään kauniimmalta kuin milloinkaan ja hän oli sen Marjallekin sanonut. Marja oli painanut päänsä hänen rintaansa vasten ja pysynyt siinä pitkään.

Pauli pyyhki turhaan kyyneleitään. Hänen oli saatava selvyys siitä missä mennään, mutta itkevälle miehelle kukaan nainen ei totuutta kertoisi. Sama juttu se oli ollut silloin kesäjuhlien jälkeen. Marja oli katsonut säälien Paulin turvonneita silmiä ja kiistänyt kiemurrelleensa punaisessa pyyhkeessään pomonsa kanssa ja samalla silittänyt Paulin poskea kuin lohduttaen pikkulasta.

Paulin oli tehtävä silmilleen jotakin ennen kuin menisi kotiin ja vaatisi vaimoaan tilille siitä, ketä varten tämä oli laittanut stringit jalkaansa. Pauli muisti kamomillateepussit, jotka olivat olleet Marjan silmillä silloin, kun vauva oli valvottanut häntä koko yön. Marja oli ollut varma, että vauva oli kipeä, ja alkanut itkeä huolesta ja sitten väsymyksestä. Siitä kierteestä hän ei päässyt koko yönä ja seuraavana päivänä oli ristiäiset. Marja ei halunnut olla valokuvissa silmät ummessa ja oli pistänyt kamomillateepussit silmilleen heti aamusta. Vaikutus oli ollut tehokas. Pauli oli tuijottanut Marjaa kuin ilmestystä. Teepussit olivat ikään kuin imeneet kaikki luomiin itkemättä jääneet kyyneleet. Marja oli näyttänyt säteilevältä ja vauva oli nukkunut syvää unta läpi koko seremonian.

Pauli kurvasi päättäväisesti kahvilan pihaan. Sisällä oli hämärää ja siellä tuoksui rauhoittavalle; vahvalle kahville, tuoreille sämpylöille ja viinereille. Neljän ruuhkan pauhu hiljeni kun ovi painui Paulin selän takana kiinni. Hän otti kupin ja kaatoi siihen vettä, plarasi teepusseja ja löysi kamomillaa, pisti sokeripalat lautaselle ja maksoi. Kassaneiti katsoi Paulia pää kallellaan. Tytön kasvot olivat pyöreät ja kalpeat eikä hänellä ollut meikkiä. Hänen vaaleanruskeat hiuksensa olivat vedetty tiukalle poninhännälle. Paulille tuli mieleen kotimainen omena; valkeakuulas. Hän istui umpimähkään ensimmäiseen pöytään joi teensä polttavana, sokeria oli vielä kokkareina kupin pohjalla. Kun kassatyttö katosi hetkeksi takahuoneeseen, Pauli sujautti vähän kuivahtaneen pussin taskuunsa, sitten hän haki toisen satsin toiselle silmälle. Paulia huvitti, mutta kun kassaneiti kurtisti otsaansa miettivän näköisenä, Paulia hävetti. Hän yritti olla ajattelematta koko asiaa ja seurasi ohi ajavia autoja ikään kuin olisi nähnyt jonkun tutun siellä seassa ja lähti välinpitämättömänä pöytäänsä kohti. Minkälainen mies juo baarissa kaksi kupillista kamomillateetä, Pauli ajatteli. Kysymys hävetti niin, että hän oli kopauttaa päänsä kahvilan pähkinäpuiseen pöytään, ja jäi sitten tuijottamaan kuppiaan kuin löytääkseen teestä vastauksen.

Pauli siirsi autonsa syrjään aivan parkkipaikan reunaan. Sitä reunustivat kurtturuusupuskat ja niiden antamassa varjossa Pauli avasi ikkunan, asetti istuimensa takakenoon ja nojautui sitä vasten jännittyneenä. Hän yritti rentoutua, mutta pälyili ympärilleen varmana siitä, että joku tulee, mutta hän asetti teepussit silmilleen. Radiossa laulettiin kyynelsilmistä, Pauli sohi sokkona nappuloita ja sai sen sammumaan.

Teepussit tuntuivat typeriltä, koko ajatus ääliömäiseltä. Pauli riuhtaisi pussit pois ja pisti ne takaisin taskuunsa. Hän ehtisi ehkä pitää niitä vielä silmillään jossain välissä, kun Marja touhuaisi lasten kanssa.

Paulin oli vaikea saada ovea auki. Hän työntyi ovesta sisään avaamatta sitä kokonaan ja asetti kenkänsä vierekkäin lattialle. Marja nojasi keittiön oven pieleen kädet puuskassa ja tuoksui sipulille ja nakkikastikkeelle.

- Mistäs nyt tuulee?

- Ei mistään, miten niin?

- Kenkiä asettelet ja hiivit sisään kuin pahantekijä.

Pauli hymähti ja kumartui tervehtimään vaimoaan tavanomaisella suukolla.

- Mikä sulla on?

- No ei mikään!

- Onhan. Kyllä mä nään millon sua joku vaivaa. Se on niinku musta pilvi sun ympärilläs taas.

Pauli meni vaihtamaan vaatteensa ja piiloutui sitten vessaan. Muutaman minuutin kuluttua Marja huusi syömään. Pauli istui pöytään ja lapset tulivat esiin koloistaan kuin menninkäiset. Marja ei tivannut enää ja ruokapöydässä vallitsi syvä hiljaisuus lukuun ottamatta maiskutusta, mussutusta ja aterimien kilahduksia.

Pauli ei saanut unta eikä hänellä ollut rohkeutta kysyä stringeistä. Marja saisi taas raivokohtauksen, jos syytökset olisivat turhia. Tai mistä Pauli sitä tiesi saiko Marja kohtauksen siksi, että häntä syytettiin turhasta vai oliko hyökkäys vain paras puolustus.

- Miks sä et nuku?

- Nukunhan.

- No ethän nuku. Kyllä mä kuule kuulen milloin sä nukut. Sen kyllä kuulee kaikki muutkin tässä talossa. Sua vaivaa joku. Mikset sä voi kertoo?

- Ei mua mikään vaivaa, mutta sä voisit kans kertoo jotain.

- Mitä?

- Miks sulla on stringit?

Marja pysyi pitkään vaiti. Paulin hermot eivät kestäneet, vaan hän vääntelehti petillä raivokkaasti edestakaisin. Marjan kurkusta nousi välillä kummallisia tukahdutettuja ääniä eikä Pauli saanut selvää, pidättelikö Marja nauruaan vai eikö hän vain saanut sanottua totuutta, vaikka kuinka yritti.

- Sano nyt!

- Voi herrajumala. Ei niissä uusissa housuissa voi pitää tavallisia alushousuja. Pakara menee keskeltä poikki ja se on niin kuin olisi neljä pienempää pakaraa. Maiju sano sen mulle töissä. Sitten mä katoin peilistä, ja niin se oli. Törkee perse. Niinku neliapila, oikein onnen perse.

- Kuka sitä sitten kattelee?

- Enhän mä tiedä katteleeko sitä kukaan! Minä ite ja Maiju. Ja sinäkin kai. Sitäkö sä oot itkeny? Mun persettä?

- Miten niin itkeny?

- No hyvä kun sait silmäs auki silloin kun tulit kotiin. Ja vessan roskiksessa oli kamomillateetä.

- Mitä sä meet roskia kaivamaan? Ihme touhua.

Puhelinnumero

2006-02-17T10:40:00+02:00

Isä ja äiti tappeli yöllä. Mää pelkäsin, että niille tulee ero. Mun kummitäti ja setä erosi. Ne ei tullu toimeen keskenään, niin äiti sanoi. Yöllä musta tuntui, ettei isä ja äitikään tullu toimeen keskenään. Isä huus äitille, että sen pitäisi selittää jotain ja mää toivoin kauheesti, että äiti selittäis. Mää en halunnu, että isä huutaa. Ja se huusi sen takia, että se halus vaan tietää. Sillon pitää selittää. Äiti selitti. Se sanoi, että se on vain harmiton puhelinnumero. Mää mietin, että voiko niitä olla sellaisiakin puhelinnumeroita joista on harmia. Isä ei uskonut äitiä. Sen äänestä mää arvasin, että niitä oli! Ja kun mää tajusin, että se oli just sellanen harmittava puhelinnumero, niin musta alkoi tuntua pahalta. Miks äitillä oli sellainen? Isä sanoi vielä, ettei sillä koskaan sellaisia puhelinnumeroita ollu kapakkaillan jälkeen. Mun mielestä se oli kummallista. Ehkä äiti oli ollu ihan kiltti, koska se oli sellasen puhelinnumeron saanut, ehkä kiltimpi kuin isä, koska se ei niitä ikinä saanut. Mutta sitten mää muistin, että se puhelinnumero oli harmittava.

Sitten äiti sanoi, ettei se ole tehnyt mitään ja että se lappu oli ilmestynyt sen taskuun ihan noin vaan. Mää kyllä epäilin heti, että jollain taikurilla oli ehkä tekemistä sen lapun kanssa. Jos se taikuri olis tienny mikä harmi siitä puhelinnumerosta tuli, se ei ehkä olisi sitä temppua tehny. Isä ei uskonut äitiä. Se vaan intti, että miks äiti ei ollu heittänyt sitä lappua pois. No ei kai se sitä pois voinu heittää, kun eihän se edes tiennyt, että se oli siellä taskussa, koska se taikuri oli sen sinne pannut. Isä ei ymmärtänyt sitä. Mää meinasin sen sille sanoa, mutta se rupes huutamaan niin kovaa, etten mää uskaltanu. Isä kysy, että aikoiko äiti soittaa siihen numeroon, mutta ei äiti aikonu. Se sanoi, ettei edes muistanu koko juttua, mutta isä ei taaskaan uskonu. Mää en oikein tiedä, mikä siinä oli niin vaikea uskoa. Oli monta asiaa, joita mää en muistanu. Tai en mää voinut sitä tietää, koska mää en niitä asioita muistanu, mitä mää olin unohtanu.

Muumimammallekin oli käyny niin. Ja nyt vielä äitillekin. Äiti oli vähän niin kuin Muumimamma tai ainaski saman ikänen. Ei sillä sellasta essua ole, eikä se ole niin pyöreä. Eikä äitille olis sillä lailla saanu huutaa. Mutta sitten äitikin alkoi huutaa. Se huus ja huus, että isä oli mustasukkainen. Hassu sana. Mustasukkainen. Kyllä mää tiedän mitä se tarkoittaa. Se tarkoittaa kateellista. Äiti on sanonu. Silloin kun mää sen eka kerran kuulin, niin totta kai mää luulin, että se tarkoitti oikeesti mustia sukkia. Kaikki varmaan niin luulee. Mutta nyt mää tiedän, että se tarkottaa ihan muuta. Sitä että isä oli kateellinen äitille, koska se oli saanut sen puhelinnumeron ja isä ei sellaisia koskaan saanut. Sitä mää en voi ymmärtää, miks se oli kateellinen, koska se puhelinnumero oli harmittava. Jos se olis ollut kiva numero, niin mää olisin ymmärtäny paremmin. Mitä kukaan teki harmittavalla puhelinnumerolla? Tyhmää sellasia oli kerätä. Se on vähän niin kuin keräis joitain tyhmiä kortteja vaikka voisi kerätä hyviä. Tai oikeestaan eihän sille mitään voinut. Niitä kortteja sai mitä oli ostanut ja ne oli aina paketissa. Ei niistä voinut tietää mitä niissä oli.

Sitten äiti sai hirveän raivarin. Se paiskas lasin päin seinää ja mää pelästyin ihan kauheesti. Mää vähän luulen, että kun äitistä alkaa tulla mummo niin se ei enää viitsi heitellä laseja. Mummot ei tee sellasta, ei ainakaan meiän mummo. Isäkin sitä lasia säikähti. Se ei huutanu enää yhtään sen jälkeen. Eikä äiti. Se alkoi itkeä sitä rikki mennyttä lasia.

Siihen se tappelu sitte loppu. Isä kai usko sen taikurijutun ja sen puhelinnumeron äiti repi. Se sanoi, ettei sillä ollut mitään merkitystä. En mää mun kortteja alkais repiä sen takia, että ne on huonoja. Voishan niitten antaa vaan olla. Mullakin on varmaan viissataa Pokèmon- korttia.

Rauhoittumaan

2006-02-17T10:37:00+02:00

Astuin palvelutalon lasisista ovista sisään. Salin ovella oli vastassa viisikymppinen nainen, joka nappasi sormiinsa kristallimaljasta vettä ja ruiskaisi ne otsalleni. Säikähdin. Nainen hymyili leveästi ja toivotti lämpimästi tervetulleeksi.

- Siunausta sinulle, nainen sanoi. Nyökkäsin. Viisi muuta jo keski-iän paremmalla puolella olevaa naista istui ringissä lootusasennossa kädet kevyesti lattiaan valahtaneina kämmenet avoimina. Minua viittoiltiin tulemaan mukaan. Tottelin.

Sivummalla oli pöydälle asetettu viiksekkään miehen kuva, jolla oli amiraalin puku yllään. Kaksi kynttilää paloi suorina liekkeinä ylös sojottaen kuvan vierellä. Vettä päälleni viskannut nainen ojensi paperin osallistujien käteen. Siinä luki: " Kutsumme maapallon sisäistä Kuningasta, Maailman Äitiä, Buddhaa, Kristusta, Maha Chohania ja kaikkia sädemestareita." Muut osallistujat istuivat levollisina ja katselivat heidän eteensä sytytettyjä seitsemää tuikkukynttilää. Taustalla soi klassinen musiikki.

Vettä heittänyt nainen levitti äkkiä kätensä kattoa kohden.
- Pyydämme kosmisen valon suojelusta, sanoi nainen ja jatkoi: - Lausukaamme kaikki yhdessä invokaatio. Osallistujat ottivat paperin käteensä ja lausuivat yhteen ääneen: " Kutsumme maapallon sisäistä kuningasta, Maailman Äitiä, Buddhaa, Kristusta, Maha Chohania ja kaikkia sädemestareita. Pyydämme teiltä apua, inspiraatiota ja ohjausta tietoisuuden korkeimmilta tasoilta tätä maan palvelusta varten. Antakaa meille voimaanne ja viisauttanne. Osoittakaa meille armoanne ja laupeuttanne. Vahvistakaa uskoamme.
Johdattakaa meidät turvallisesti täydellisyyteen vievälle polulle, Te jotka olette sisariamme ja veljiämme sielussa ja hengessä. Naiset hiljenevät, olin melko varma, että heillä kaikilla viirasi päästä. Vettä heittänyt nainen ryhdistäytyi ja aloitti puheensa:
- Unohda arkiset huolesi ja murheesi. Toimi mahdollisimman persoonattomasti, että jumalalliset voimat pääsevät kulkemaan esteettä kauttamme. Ole valppaana ja keskitä tietoisuutesi ylempiin chakroihisi sydämestä kruunuun. Ole hereillä ja valpas. Tee itsestäsi mahdollisimman kaunis palveluksessa virtaavan valon välittäjä.

Vettä heittänyt nainen laittoi lisää klassista musiikkia. Kaikki istuivat hyvin autuaina ja levollisina, kuuntelin musiikkia ja nautin rauhasta. Musiikki taukosi ja vettä heittänyt nainen jatkoi:
- Sanokaa ensin hiljaa mielessänne Omm…, toisen kerran ääneen ja kolmannen kerran suureen ääneen. Naisjoukko totteli kuuliaisesti ja sanoi:" Omm…" ja sitten kovempaa:" Ommmmmmm…." Päässäni soi hiljainen mumina kun sain oivalluksen: Täällä on varmaan piilokamera.
- Seuraavan musiikillisen annin aikana virittäydymme kanavoitavaan energiaan. Ajattele, että sydämessäsi on kultainen säde, josta lähtee säde yläpuolellasi olevaan kultaiseen Jumalan Valon sydämeen. Kultainen Valo täyttää sinut kokonaan, edessäsi on maapallo, lähetämme jumalallista valoenergiaa maapallolle, ensin ilmakehään, sitten luonnolle ja kaikille ihmisille ja muille eläville olennoille, vettä heittänyt nainen sanoi ja laittoi taas uuden musiikin. Kultaisia ajatuksia maailman ääriin, toistin mielessäni etten sitten näyttäisi typerältä televisiossa. Musiikki jatkui ja jatkui, mietin pitkään mitä ruokaa seuraavana päivänä tekisin perheelle ja mitä ostaisin kullekin joululahjaksi.

Vettä heittänyt nainen keskeytti ankaran pohdintani ja pyysi kaikkia lausumaan yhdessä mitä paperissa luki. Naisjoukko mumisi: " Maa on valo, olkoon maa siunattu ja rauha kaikille sen olennoille". Ja vettä heittänyt nainen laittoi Mozartin pianokonserton kannettavaan cd-soittimeensa. Musiikki tuntui kestävän ikuisuuden ja jatkoin taas joululahjalistan suunnittelua. Asiat saivat hyvän järjestyksen valmistelut tuntuivat nyt helpoilta toteuttaa.
- Lausun teille nyt päivän tekstin, vettä heittänyt nainen sanoi ja jatkoi, - Käännä katseesi Jumalan Valoon, pois omasta epätäydellisyydestäsi ja toisten puutteista, huonosta työympäristöstä ja saastuneesta luonnosta, myös ympäristön epätäydellisyydestä. Kun olet levoton, katso Valoon, joka on täydellinen. Kun katsot Jumalan Kristus-valoon, muutut valon kaltaiseksi ja Kristuksen kaltaiseksi. Kun muutut hänen kaltaisekseen, kykenet tekemään niitä tekoja, joita Kristus tekee ja suurempiakin, sillä silloin olet yhteydessä Jumalaan, saat häneltä ihmeitä tekevän voiman. Kaiken uudistuksen tulee alkaa sisimmästä. Olkoon olosuhteesi millaiset hyvänsä, miten rajoitetut tahansa, pystytpä hoitamaan raha-asiasi miten heikosti tahansa, voit aina mennä sisimpääsi. Kun näet, että jokin ei ole kohdallaan, voit sen korjata pyytämällä apua Kristukselta. Kun Jumalan voima alkaa toimia, se tekee välittömästi ihmeitä. Tunne olevasi rikas. Jumalan varastot ovat tulvillaan ja sinun on nähtävä niiden todellisuus. Varmistu kaiken runsaudesta mielessäsi, jotta voit toteuttaa sen aineellisesti. Ajattele runsauden ajatuksia.

Näin joululahjakasan kasvavan suunnattomaksi röykkiöksi. – Saat toivoa itsellesi runsautta, jotta voisit auttaa myös toisia, nainen vielä lisäsi ennen kuin hiljeni ja laittoi taas jotain klassista. Joululahjakasa tulvi yli äyräidensä ja koti oli niin täynnä leluja, että säpsähdin. Vettä heittänyt nainen virittäytyi jo uuteen sessioonsa.
- Pyydämme apua rukousparannuskirjassa oleville. Pyydämme, että he saisivat apua oman sielunsa ja Jumalan pyhän tahdon mukaisesti, nainen sanoi, ja laittoi musiikkia. Siitä tuli kesä mieleen. Viisi minuuttia hekumoin suvisen Suomen ihanuudesta ilman kuravaatteita ja talvihaalareita. Musiikki loppui.
- Ja kiitämme kaikki yhdessä, nainen sanoi ja muut rapistelivat saamaansa paperia.
- Kiitos Suurelle Valkoiselle Veljeskunnalle saamastamme avusta, kaikki sanoivat. Nainen asetti uuden cd-levyn soittimeensa. Kaunis sävellys kajahti ilmoille ja naiset istuvat tyytyväisinä. Nostin jo takapuoleni lattiasta, mutta vettä heittänyt nainen jatkoi:
- Opettelemme tekemään oikeita tekoja Maitreijan Valossa, opettelemme rakentamaan Maitreijan maailmaa jo tänään! Sitten vettä heittänyt nainen laittoi Ave Marian soimaan ja sen hartaat sävelet täyttivät huoneen. Naiset istuivat paikoillaan, silmät kiinni, lotusasennossa koko kappaleen ajan. Kurkin luomieni raosta, missä kamera mahtoi olla.
- Ja lopuksi verrytelkää hiukan Eran suloisten sävelien tahdissa, nainen sanoi ja pyöritteli olkapäitään. Naiset vaikuttivat tyytyväisiltä käännellessään päätään puolelta toiselle, autuaasti hymyillen pyhän valon loistaessa heidän poskiltaan. Joku meni ja kiitti kädestä pitäen palveluksen pitäjää. En jäänyt ottamaan selvää piilokamerasta.

Sata rikki

2006-02-17T10:29:00+02:00

Se oli sadas kuplavolkkari, jonka Susanna sillä viikolla näki. Se oli punainen. Siinä oli helsinkiläinen rekisterikilpi. Sellaisen tapasi harvoin. Paras mahdollinen sadas kupla. Nyt sai toivoa! Mutta Susanna ei tiennyt, olisiko toivonut kilpailijansa pois vai olisiko toivonut äitinsä kotiin. Miettimiseen kului niin paljon aikaa, että kumpikin toive oli vaarassa tulla hylätyksi. Hädissään Susanna valitsi ensimmäisen.

Susanna hypähti alas pyörätietä reunustavalta kaiteelta. Hengitys höyrysi, persuuksia kylmäsi. Okrankeltainen villakangastakki ja punaiset samettihousut loistivat pientareen valkoista vallia vasten, kun hän painoi tumppuisilla käsillään pipoa syvemmälle ja lähti kulkemaan pyörätietä pitkin. Hän silmäili tielle ja valpastui kuullessaan tutun – japanilaisiin moottoreihin verrattuna – terävämmin takovan hurinan: taas yksi.

Vaivainen alku teki hänet äkkiä surulliseksi. Kestäisi vielä ainakin viikon, ennen kuin hän voisi toivoa äitinsä luokseen… ellei sitten lähtisi kaupungille. Siellä näkisi volkkareita tiuhempaan.

Oli vastenmielistä mennä kotiin, eikä pelkästään siksi, että joutui ramppaamaan vahalle haisevia rappusia kolmanteen kerrokseen asti. Susanna kurkkasi postiluukusta ja kuunteli. Ei ääntäkään. Hän työnsi kätensä luukusta sisään ja veti kuminauhaa, jonka päässä roikkui avain. Kylmä pelti värisytti paljasta ihoa, jonka Susanna oli kuorinut vaivalloisesti esiin tiukan hihansa alta.

Kissa tuli venytellen ovelle Susannaa vastaan. Sen valkoinen turkki oli uninen, silmät tihruttivat vielä.
"Arvaa mitä, nyt on sata rikki! Nih. Haluatko tietää, mitä mää toivoin?… Mää toivoin Pirkon ja Ritvan pois. Ihan vaan pois." Susanna supatti ja silitti, kissa kehräsi kiitokseksi. Kehräsi ja ymmärsi, vaikka ei kuullut mitään. Eläinlääkäri oli sanonut, että tämä kissa ei kyllä kuule yhtään mitään.

Susanna tutki tapansa mukaan sängynaluset, oventakuset ja kylpyammeen. Katsoi vielä varsiruusuisten, tummaa hajanaista valoa suodattavien verhojen taakse. Kissa toimitti tottuneesti samat tehtävät häntä tärkeästi pystyssä.

Jääkaapin valo häikäisi. Susanna kaatoi murojensa päälle maitoa, raksut alkoivat risahdella. Ääni vaimeni sokerilla. Hän söi. Jäljelle jäänyttä kiteistä maitoa Susanna ei saanut enää nieltyä. Lautasen hän jätti kalsealle liinalle. Sitten hän teki läksyt. Susanna kirjoitti mielellään, hänellä oli maailman kaunein käsiala. Ainakin kaikista maailman kolmasluokkalaisista paras.

Kaarina ja Janne toivat mukanaan viiman, joka naulakkoon ripustettaessa lämpeni vähitellen. Jannen nenästä valui räkää, mutta se katosi, kun poika riisui vaatteensa.
"Oletkos Susanna laittanut suuhusi mitään?" Kaarina kysyi.
" Olen mää."
" No hyvä…. myö oltiin Jannen kans kaupoilla. Pärjäätte sitten taas huomiseen."
" Etkö sää jääkkään yöks?"
" En mää nyt tänään… eiköhän se isäs sieltä töistä kohta tuu, kyllähän työ pärjäätte Jannen kanssa, isot kakarat."
Susannaa harmitti. Kaarina oli outo ja lihava, syötti greippiä iltapalaksi ja opetti naruleikkejä, mutta oli siitä joku turva kuitenkin.


Kaarina meni. Kuu kohosi kerrostalojen katveesta. Susanna sytytti talon jokaisen lampun. Janne alkoi niiskuttaa.
" Älä nyt ala", Susanna sanoi ja silitti pojan käsivartta. Janne oli päätä lyhyempi ja kaksi vuotta nuorempi. Pikkuveljen nappisilmät eivät hymyilleet, mutta suupielet yrittivät urheasti vääntäytyä ylöspäin.
" Pestään hampaat ja mennään nukkumaan... tuu nyt." Susanna sanoi, hymyili kuin nainen ja pörrötti pojan sysiruskeita hiuksia.

Kello kymmenen. Isä ei enää tulisi. Susanna ei saanut unta.
" Nukut sää?"
" En."
" Pelottaako sua?"
" Ei."
Valot paloivat yhä joka huoneessa. Susanna mietti, suuttuisiko isä siitäkin.
" Hypitäänkö sängyllä?"
" Joo!"
Susannan jalkopäässä kerällä ollut kissa kurnahti kysyvästi ja lähti sitten harmistuneena tiehensä.

Kaarina herätti lapset. Hänen otsansa oli kurtussa kuin vanhalla muorilla.
" Ootteko työ olleet koko yön yksin?"
Susanna ei avannut silmiään. Hän halusi miettiä. Koko yö yksin. Koko yö yksin! Hävetti.
" Jannee… herää!", Kaarina leperteli. Ihan kuin hänellä olisi ollut huono omatunto.
" Et kerro sille!"

Kouluun mennessään Susanna sai toisen volkkarinsa, vaikka matkaa oli vain sata metriä. Jannen mielestä oli hassua laskea kuplia, ja Susanna leuhki, kun hänellä oli yksi enemmän kuin Jannella.

Hännisen Jussi oli luokan komein poika, ja villein. Jokainen sen koulun tyttö oli Jussiin vähän ihastunut, mutta suurin osa ei osannut tai uskaltanut orastavaa rakkauttaan näyttää. Susannan vaivihkaa käteen sujauttamiin lappuihin Jussi vastasi aina pitkillä maireilla katseilla. Jussilla oli maailman suloisin hymy!

Katseet vaihtuivat pian tapaamisiin ja käsikädessä kävelyihin. Eikä niitä salailtu. Pirkko ei luovuttanut, vaan lähetteli Jussille yhä kauniita kirjeitään, kahteen kertaan päällekkäin kirjoitettuna ja koukeroiden välinen tyhjä tila mustekynällä väritettynä, Susanna oli nähnyt. Ja Pirkon piti muka olla hänen paras kaverinsa. Susanna tiesi osaavansa kirjoittaa samalla tavalla – ja kirjoittikin, kunnes Jussin oli ihan mahdoton valita tytöistä kumpaakaan pelkän käsialan perusteella.

Ritvalla oli vihreänruskeat silmät ja vaaleat hiukset, kun taas Pirkko ja Susanna olivat tummia. Ritvalla oli kumma tapa liehitellä Jussia, sillä tavalla hysteerisesti. Sitä sanaa isä käytti joskus äidistä. Jussikin riehaantui Ritvasta, juoksi karkuun ja nauroi, tuli takaisin ja nauroi, eikä nähnyt silloin Susannaa. On se meillä käyny monta kertaa, Ritva vihjaili, kun tytöt joskus harvoin yhdessä Jussista puhuivat. Eikä Susanna viitsinyt siihen vastata, että veljies takia vaan, kun ei siitä voinut olla ihan varma kuitenkaan. Susanna nosti vain ylpeästi nenäänsä, vaikka pehmeät posket kuinka punehtuivat.

Ruokajono oli pitkä. Kolmasluokkalaiset saivat annoksensa viimeisinä. Peräkkäin ahdettujen koululaisten kärsimättömät tunteet virtasivat kapealla käytävällä aiheuttaen riitaa ja ryntäilyä. Sitä Jussi ja Susanna eivät huomanneet, eivätkä muut nähneet heidän yllään aaltoilevaa punaista utupilveä, mutta saattoivat sen aavistaa silmien lämpimästä tuikkeesta ja kosteiden huulten ujosti kareilevasta hymystä. Hattara hajosi, kun Susannan pyöreisiin sieraimiin kantautui hernekeiton paksu tuoksu! Hän kurkotti ovelta ruokalaan, katseli harmistuneena kuinka pikkuveliparka yritti mupeltaa ruokalassa vatsansa täyteen näkkileivästä – Janne kun ei sietänyt koko soppaa.


Kotimatkalla Susanna huomasi Jussin seuraavan. Sydän alkoi pamppailla, niin kuin olisi ollut duffelin alta lentoon lähdössä. Lopulta tyttö seisahtui.
" Tuutko sää illalla kattomaan kun myö pelataan?" poika kysyi ja tyttö nyökkäsi. Aurinko lämmitti vasta aavistuksen, mutta Susanna tunsi sen ripsissään ja täyteen kokoonsa kasvaneissa etuhampaissaan. Jussi heilautti kättään suoran päässä viidennen kerran ja hävisi sitten alamäkeen.

Susanna ehti tuskin kissaa silittää, kun äiti jo soitti ja antoi luvan uusin farkkuihin. Tyttö lähti heti. Kolmen kilometrin matkan hän käveli ripeästi, jalkoihinsa katsellen, nosti lapsilisät postista ja osti vastavalmistuneesta jättimarketista jamekset ja jätti ne jalkaansa. Uudet farkut tuoksuivat makealle ja happamalle yhtä aikaa. Pakkanen teki housuista kankeat, lahkeisiin kertyi lunta. Kotona Susanna epäili, ettei tainnut nähdä matkalla ainoatakaan kuplaa.

Janne ei lähtenyt kentälle, vaikka Susanna kuinka aneli. Ja kun ei keksinyt millä verukkeella sinne yksin tohtisi mennä, hän otti luistimet mukaansa. Kylmyys kipristi sormia, kun tyttö nyöritti narujaan kuuraisella penkillä. Hänellä oli hyvää aikaa pyörähdellä jäällä ennen pelin alkua. Pirkko ja Ritva seurasivat sivusta, kuinka Susannan luistimet piirtelivät terävästi kirskuen valkoisia kiemuroita jään pintaan, joka pian muuttui lammeksi ja uudet farkut joutsenpuvuksi, eikä Susanna muistanut koskaan aikaisemmin tehneensä niin kaunista ja täydellistä piruettia: siinä oli ainakin sata pyörähdystä. Vaakaan oietessaan Susanna horjahti ja luistimen terä osui häntä takapuoleen kun hän tymähti polvillensa. Se ei tehnyt kummoisemmin kipeää, mutta jamekset repesivät. Reikä tuntui selvästi lapasen läpi siinä kohtaa josta reisi alkoi ja johon pakara loppui. Hän piteli kättään repeämän päällä niin kuin häneen olisi yhä sattunut ja istahti nopeasti jäiselle penkille irvistäen sen verran, että vaikutti uskottavalta. Aikailematta hän vaihtoi kengät jalkaansa, kumartuminen kai sai vedet nousemaan silmiin.

Poikien peli alkoi, mutta Susanna ei siitä mitään tiennyt. Kalvon läpi hän näki punaisten kuplien päättymättömän jonon luistinradalta aina kotipihaan asti; varmaan sata!

Illalla Kaarina viipyi pidempään, mutta lähti sitten kun isä tuli. Isä riehui Jannen kanssa pitkään, mölysi kuin apina, oli ottavinaan täitä pojan hiuksista ja maiskutti sitten suutaan. Janne kikatti. Se huvitti Susannaakin aikansa, mutta sitten hän kiinnostui eteisen pitkästä räsymatosta ja alkoi hyppiä sen raidoilla ruutua. Olisipahan sitten hyvässä kunnossa, kun lumen alta paljastuisi sula maa.

Kaarina joutui viemään Jannen kouluun. Isä oli mennyt jo töihin ja Susanna väitti olevansa sairas. Pitkän harkinnan tuloksena hän päätti, että niin oli paras, ja silloin vatsasta nipisti oikeasti.

Susanna yritti itsekseen korjata farkkujaan. Valkoisia hapsuja irvisti repeämästä ja tyttö viskasi uudet housunsa kaapin perälle, unohduksiin.

Talo täyttyi imurin väkivaltaisesta metelistä. Kaarinan kasvot kiilsivät hiestä ja hän maiskutti suutaan, kun pöly tarttui hampaisiin. Susanna riisui barbiaan, puki ja riisui taas, mutta kyllästyi pian samaan turkoosiin pitsimekkoon, jota oli pukenut mallinukkensa päälle niin kauan kuin muisti. Sitten hän kirjoitti: " Anteeksi, että minä en tullut. Tuli muita menoja. Nähdäänkö vielä? Toivoo Susanna". Hän raapusti monta versiota, valitsi niistä parhaimman ja laittoi kirjoitusalustan alle. Muut hän repi ja heitti roskiin.

Kaarina tuli huoneeseen raahaten innostuksesta hurisevaa pölynimuria perässään. Hänen suunsa aukesi monta kertaa ennen kuin Susanna sai selvää:
" Voisitkos sää vaikka siivota tän huoneen?"
" Eiks tää oo ihan siisti?"
" No ei oo!"
" Housuissas on ei oo."
Kaarina hymähti.
" No mee sitten matkoihis."
Susanna meni ja istui syömään hunajamuroja. "Ritva pieni ruskean vihreät silmäsi ilkikurin mulle hymyilee. Ritva pieni silmäsi nauravat, paljasta eivät mitä sydän tahtonee…" lauloi miesääni pienessä radiossa. Oli myöhäistä enää mennä kouluun.

Janne juoksi äitiä vastaan ja sai tuliaisiksi kunnon rutistuksen. Susanna katsoi vieressä, nojasi seinään välinpitämättömästi.
"No, mitäs kullannuput?"
" Ei mitään", Janne sanoi ujosti. Äiti pörrötti pojan sysiruskeita hiuksia.
" Entäs Susanna? Onko kaikki hyvin?"
Tyttö nosti kätensä puuskaan eikä sanonut mitään.
" Kerro nyt. Näytät niin surkealta."
" Susanna ei ollu tänään koulussa."
" Oletko sinä raukka sairas?"
" Housuissas on sairas!" Susanna sanoi ja vaihtoi vaivoin asentoaan.
Äiti tuhahti.
"Jos tuo ei lopu, niin saat maksaa jokaisesta "housuissas on" – sanomisesta markan!"
" Housuissas on markka".
" Yksi", sanoi äiti ja vei matkalaukkunsa vaatehuoneeseen. Janne hihitti.

" Mitä ruokaa tänään laitetaan?" äiti huusi.
" Hernekeittoa!" kivahti Susanna.
Äiti teki makaronilaatikkoa, löysää. Siitä Janne tykkäsi.

Isän ja äidin tappelua kesti pitkään. Janne ja Susanna pitivät käsiä korvillaan ja hyppivät sängyillään puoleen yöhön asti. Välillä he hokivat jotain lorua, välillä lauloivat virsiä, välillä itkivät. Lopulta nujakointi loppui ja lapset nukahtivat levottomaan uneen. Susanna säpsähteli vielä hetkittäin sängyn hämmentävään natinaan.

" Missä ne uudet farkut on?" äiti kysyi lauantaiaamuna.
" Ei missään."
" Eikös sun pitänyt ne ostaa?"
" Joo."
" No, missä ne on?"
" Kaapissa."
" Näytä nyt, uusia housujas."
" Ei niissä oo mitään näkemistä."
" Miten niin ei oo?"
" No kun ei oo. Ne on ihan paskat."
" Eikö ne sovi?"
" Sopii ne. En kai mää nyt semmosia."
" No mikä niissä sitten on vialla?"
" Ne repes!"
" Voi saamari! Uudet housut!"
" Niin, ne repes, kun mää olin luistelemassa."
" No voi voi. Eikö niitä saa korjattua, etkö Kaarinalta kysynyt?"
" Ei niitä saa!"
Äiti haki housut kaapista, taivasteli aikansa, paikkasi housut päältä päin vanhalla farkkukankaalla ja surrutti reunat siksakilla.
" Ja mää en tämmösiä jalkaani pane!"
" Panet tai et, uusia ei tule, ennen kuin seuraavista lapsilisistä."
" Syö paskas!"
" Ja nyt tyttö peset suus saippualla!"
" Housuissas on saippua."
Susanna paiskasi huoneensa oven kiinni niin, että eteisen seinältä putosi Jannen maalaama taulu. Nyyhkytys oli aluksi tarpeettoman kuuluvaa, muuttui sitten vapisevaksi hengitykseksi ja lopulta herkesi kokonaan.

Illalla äiti peitteli lapset, mutta matkusti jo sunnuntaina takaisin Sirola-opistoon. Susanna tiesi, että kyseessä oli politiikka, mutta ei tiennyt mitä se politiikka tarkoitti. Isä puhui aiheesta halveksivaan sävyyn. Äiti sai toteuttaa itseään, vaikka mummonkin mielestä kurssi kesti kohtuuttoman kauan. Susanna ei uskonut selviävänsä viikkoakaan. Nyt oli jo äitiä ikävä. Jannekin itki. Oli sentään ehditty tehdä sovinto. Ymmärsihän äiti, kuinka tyttöä harmitti uusien jameksien repeäminen heti ensimmäisenä päivänä.

Aamulla Susanna kaivoi lappusensa kirjoitusalustan alta. Hän taittoi sen sievästi ja hymyili hivenen. Janne väitti, että oli nähnyt jo yksitoista kuplaa, mutta Susanna ei sitä uskonut. Janne polki jalkaansa, vänkätti, että varmalla on.

Koulun pihalla Susanna huomasi Pirkon uudet housut. Jamekset! Mutta hän ei ehtinyt surra niitä heti, vaan havahtui metsänreunasta kantautuvaan hälinään. Pieniä koululaisia oli kerääntynyt mekastavaksi ringiksi ja sen keskellä Toivosen Pekka tappeli Jussin kanssa. Pekka veti kumaraisen Jussin päältä takkia, Jussi sähläsi ja ähisi, potkaisi Pekkaa nilkkaan ja pojat kaatuivat, nousivat ja Jussi pääsi iskemään Pekan poskeen jo voipuneen nyrkkinsä. Pekka löi takaisin. Jussi väisti ensimmäisen, toinen isku sipaisi häntä korvaan. Janne seurasi siskonsa vierellä hetken, mutta lähti sitten vaivihkaa pois. Opettajan väliintulo keskeytti riidan, vaimensi huudon ja sai lapset kaikkoamaan paikalta. Susanna jäi. Hän pälyili myhäilevää Pekkaa kulmiensa alta. Vasta sitten hän huomasi, että Jussissa oli jotain oleellisesti muuttunut. Vatsassa kierähti, nauru pyrki ulos, mutta Susanna ei antanut edes purskahduksen tulla. Jussilta puuttuivat ylhäältä isot etuhampaat. Toinen kyllä oli jo korvattu inhottavalla tinanvärisellä möhkäleellä.

Siihen loppui rakkaus.

Jussi muina miehinä yritti koko päivän olla erityisen vitsikäs. Susannaa ei naurattanut enää. Myöhemmin hän sai kuulla, että Jussin hampaat olivat menneet siinä jääkiekkopelissä, jota hän ei ollut jäänyt katsomaan.

Pirkko näytti lopun päivää eksyneeltä. Pekan valkoisena hohtavat hampaat alkoivat viehättää Susannaa, varsinkin kun pojan hymy oli tavallista herkemmässä. Mutta jotain Pekasta puuttui. Ritvaa se ei haitannut, ehkä hän oli tavoittanut sen oikean tunnelman.

Janne kulki edellä, Susanna yritti juosta pikkuveljeään kiinni, vaikka tiesi Jussin tulevan jonkin matkaa perässään. Lappu kuumotti Susannan taskussa – siitä oli päästävä eroon.
" Odota… Susanna!"
Tyttö juoksi vielä hetken, katsoi sitten taakseen ja pysähtyi. Hartiat lysähtivät. Jussi seisahtui, levitti kätensä kysyvästi – niin kuin aikuinen mies. Susanna nosti lapaset silmilleen, mutta laski niitä sitten hiukan alemmaksi.
Poika tuli liki. Susanna katsoi maahan, ei voinut katsoa Jussia.
" Sää et sitten enää tykkää musta vai?"
" En…tai en mää niin oo sanonut."
" Miks sää sit juoksit karkuun?"
" Eikäku… tota Jannee vaan yritin saaha kiinni."
" Sää valehtelet."
" Enkä valehtele. Sää oot ite valehellu mulle monta kertaa."
" Miten niin muka?"
" Kyllä mää tiijän. Sää oot ollu Ritvan luona monesti. Miks et nyt mee sen kanssa?"
" Niin oonki, mitä sitten?"
" En mää tiijä."
" Onks tää ny sit niinku loppu vai?"
" On kai sit."
Jussi katsoi Susannaa hetken suoraan silmiin. Tytön vatsaa kouraisi, kun pojan suu oli kiinni. Niin nätti poika, niin nätti poika.

Naaras

2006-02-17T10:26:00+02:00

Päivin katse nauliintui pieneen valkoiseen palloon, joka eteni huterasti ruohikon seassa. Vastaleikatun nurmen tuoksu häivytti hetkeksi helteen, imi sen sisäänsä ja levittäytyi raskaana iholle. Ötökän eteneminen oli työlästä tahmaisessa maastossa. Muna sen selässä oli irtoamaisillaan.

Naaras pysähtyi, haki paikkaa paisteesta, lämmitti kuoren sisällä kuhisevaa katrastaan. Päivi väistyi auringon tieltä, emo jatkoi uuvuttavaa matkaansa. Sen synnytystä oli häirinnyt ruohonleikkurin julma terä ja nurmesta oli tirskahtanut nestettä poikimispaikan uumeniin. Päiviä kirpaisi syyllisyys, hän ojentautui suoraksi. Oma talo näytti kauempaa katsottuna raikkaalta. Se hohti kilpaa koivunrunkojen kanssa ja sen sisällä viisi lasta puuhasivat yhtä ja toista, tömistelivät ja tappelivat pitkin päivää.

- Äiti! Vauva heräs! Jussin ääni kiersi peräkammarista tupakeittiöön, sieltä eteiseen ja yhä ulos asti tavoittaen Päivin korvan niin kirkkaana kuin se olisi tullut vierestä.
- Pane sille tutti suuhun.

Päivi huokaisi. Valkoinen pallo eteni määrätietoisesti rinnettä ylös, jossa maasto muuttui vaikeakulkuisemmaksi. Naaras matkasi kohti varpujen, havunneulasten ja rikkirisahtaneiden oksanpalasten metsää. Muna oli tuskin kiinni, pian se vierähtäisi alas, kenties rikkoutuisi ja satoja hailakoita kahdeksankoipisia otuksia rynnistäisi säikkyinä ulos uuteen maailmaan.

- Äitii! Tuu pyyhkimään!
Päivin otsa kiristyi.
- Kohta!
Otus pysähtyi. Sen edessä oli vanhan koivun yltään ravistamia oksia. Pienikin tuulenvire tai väärä liike pudottaisi munan. Naaras päätti kiertää oikealta.
- Äitiiii!

Muna keikkui emon selässä sen tarpoessa kohti tuntematonta määränpäätä. Päivi jähmettyi, kun otuksen askellus hidastui pehmeässä sammaleessa. Jos hän olisi tiennyt mihin raskautetun naaraan matka johti, hän olisi auttanut, nostanut tulevan äidin kämmenelleen ja vienyt sen perille. Mutta ajatus iholla vilisevistä vastakuoriutuneista kauhukakaroista puistatti eikä Päivillä ollut mitään tietoa siitä missä tämänlaatuiset otukset halusivat synnyttää.

- Äiti!

Emo alkoi väsyä. Päivistä vaikutti siltä, että naaraan taivallus oli epätoivoista ja että sen tarkoitus oli vain kulkea eteenpäin poikue selässään ja antaa munan valahtaa kuin ohimennen. Se oli ahdistava ajatus. Siinä oli epäilemättä otus, joka ei tiennyt mitä teki. Siinä oli otus, joka ei tiennyt edes seittien tekemisestä yhtään mitään. Ne olivat toisia ja toisenlaisia lajeja, jotka seittejä kutoivat. Tämä hämähäkki oli erilainen. Sen oli saalistettava kovalla työllä, sen oli saatava syödäkseen saalistamalla itse omin raajoin. Se ei ehkä ollut mikään seittimestari tai taitelijaluonne, vaan jalat tukevasti maassa ahkeroiva naaras. Päiviä säälitti. Hän muisti lukeneensa lehdestä, kuinka pohjoismaalainen nainen on niin erinomainen yksilö, että aerobiccaa, luo uraa, opiskelee kieliä ja synnyttää vielä lapsiakin enemmän kuin italialainen nainen. Uskomatonta!

- Äiti. Sanoit sää Jaakolle, että mun pitää pyyhkiä!
- Sanoin.
- Emmää haluu.
- Pyyhkisit nyt.
- Enkä!
- Kyllä!
- No en varmana pyyhi!

Päivi ajatteli ryhtyä kätilöksi ja hipaista varovasti munaa niin että se irtoaisi ja hämähäkkiemo pääsisi vaivalloisesta lastistaan eroon. Mutta Päivin oli ajateltava poikasten tulevaisuutta, josta hän ei tiennyt mitään. Naaras oli epäilemättä ahdistunut samoillessaan kivien lomitse, piikikästä havupolkua pitkin kantaen taakkaansa, jonka uros oli sen vastuulle tylysti sysännyt.

- Äiti! Mulla on nälkä!
- Ja mulla!
Kohta kaikki neljä huutaisivat ja yksi rääkyisi. Aina nälkä.
- Ottakaa jotain sieltä jääkaapista.

Vain hetken Päivi katsoi taloon päin, kurkotti kaulaansa pidemmälle kun huusi, mutta otus katosi sillä aikaa hänen silmistään.
Ei lähimmän kiven kolossa, ei varvun katveessa, ei missään. Päivi keskittyi tarkemmin. Hän kyykistyi lähemmäksi maata, ei uskaltanut liikahtaakaan. Ahkera naaras kapusi nyt urheasti oksakasan päälle – ja muna irtosi. Emo ampaisi karkuun. Vauhti hämmästytti Päiviä. Muna vierähti risujen väliin, osui terävään oksaan ja vastakuoriutuneet läpikuultavat hämähäkkipienokaiset säntäilivät edestakaisin turvaa hakien. Mutta äiti oli jo mennyt.

- Helvetti mikä muija!

Lapsien kinastelu kantautui heleänä kutsuna mäelle asti. Päivi nousi ja oikaisi selkänsä. Hän veti syvään henkeä, maistoi pihkan tuoksun, nosti leukansa ja lähti.

Näyttävät niin suloisilta...

2005-11-05T13:43:00+02:00

Tällaisina päivinä pitäisi sataa, mutta mäntyjen huomaan holvitettu hautuumaa on kuuma. Kivien voi melkein nähdä höyryävän; terveisiä helvetistä. Hikinoro valuu selkääni pitkin, ohut paita painautuu siihen kiinni ja puiden varjossa ihoni nousee kananlihalle. Vasta umpeen luoduilta haudoilta pölyää hetkittäin hiekkapyörteitä kuin karkaavia muistoja. Rinta rinnan makaavat vainajat vaiti. Nuuhkin ilmaa, mutta kalman hajua ei ole. Tunnen olevani harvinaisen elossa.

Tyttären housunlahkeet hankaavat toisiaan vasten ja kahisevat takanani. Hän kulkee supussa, pienin askelein ja on kietonut paljaat käsivartensa ympärilleen, ettei hajoaisi. Poika ei vielä täysi-ikäisenäkään tiedä missä hautuumaalla pitäisi käsiään. Pienempänä oli helppoa, kun sai roikkua äidin käsipuolessa. Sen jälkeen pojan kädet ovat olleet taskussa, mutta tämä hetki on hartaampi kuin yksikään aiemmin. He halusivat tänne itse, minä en. Kukaan ei pakottanut heitä tähän. Ja silti poika roikottaa käsiään, eikä löydä askelilleen tahtia. He näyttävät niin suloisilta.

Ruumisauton saapumiseen on vielä hetki aikaa. Se tuo mukanaan kuolemaa. Lapsia se ei ole koskaan koskettanut näin läheltä. Minulle se on ollut aina läsnä. Joka päivä omissa peloissani lapset ovat joutuneet kokemaan tämän saman, mutta minun piti olla ensin arkussa. Nyt siellä on hän, joka oli luvannut minut aina tappaa. Se tuntuu onnenpotkulta. Olen saanut mahdollisuuden kuolla vanhuuteen ja sitä on vaikea vielä käsittää. Toivon, että olisi ensi kevät ja nuokkuva särkynyt sydän hautakiven juuressa. Jo kesäkuussa kukka varistaisi terälehtensä ja peittäisi vuodesta toiseen palasen vuokrattua nurmea. Tämä kaikki olisi ohi, lapset voisivat taas hymyillä ja minäkin antaisin kuoleman hiljalleen hyvittää kaiken. Vielä se on niin tuore, ettei mikään minussa ole vielä pehmennyt, mutta kohta madot kaluaisivat mädäntyneet muistoni samaa tahtia ruumiin kanssa. Ja jo ensi kesänä hänestä tulisi hyvä mies, josta kukaan ei enää saisi puhua pahaa.

Katselen meitä. Emme ole sietäneet toisiamme vuosiin, mutta joka kerta kun olisi pitänyt kirjoittaa nimet paperiin, emme sitä tehneet. Sinä olit minun karmani ja minä sinun. En osannut odottaa, että tehtäväni täyttyisi koskaan. Vastahan sinä puristit niskaani ja painoit minut polvilleni märkään nurmeen, kissan syömättä jättämiä päästäisen sisäelimiä vasten. Minä huusin. Käskit siivoamaan ne niin kuin aina. Haukuin sinut saatanan hienohelmaksi. Potkaisit pakaraani ja survoit kasvoni ruohikkoon. Sisäelinten seassa näin kuusi päästäisen sikiötä enkä enää pistänyt vastaan. Päästit irti ja minä hain lapion. Hautasin sikiöt metsän reunaan, sinne mihin olin haudannut kaikki muutkin kissalle kelpaamattomat rotat. Kaipasin hellyyttä, niin kuin joka ilta käpertyessäni sänkyymme selkäsi taakse. Joskus olit niin lähellä, että olisin voinut koskettaa. Ehdit lähteä enkä enää näe sinua. Nyt olet lunastanut yhden etappini. Kai tiedät, että voitit.

Pysähdymme ruumishuoneen varjoisan oven eteen. Tytär puristaa käsivartensa paljasta napaansa vasten. Paleleeko, kysyn vaikka tiedän että hänen vatsaansa kouristaa. He närkästyvät ja poika kysyy, onko minun pakko olla tuollainen tänään. Minun on pakko olla ollut tällainen aina, minä sanon.

Musta auto lipuu pihaan ja lapset puristavat silmänsä kiinni. Hautajaisurakoitsija astuu ulos ja minulle tulee mieleen kesäisten pientareitten yksinäiset varikset. Hän sanoo, että he laittavat vainajan valmiiksi ja kutsuvat meidät sitten sisälle. Odotamme vaiti, kun arkkua kärrätään sisään.

Eteisaulassa soi hiljainen urkumusiikki. Tiiliseinien ympäröimä avonainen arkku hohtaa keskellä aulaa. Se näyttää kovin pyhältä kohdevalojen langetessa siihen ylhäältä. Lapset hiipivät melkein varpaillaan arkkua kohti ja pysähtelevät vähän väliä toisiinsa törmäten. Mutta sitten he jäävät paikoilleen tietämättä mihin mennä. Mies kumartaa merkiksi ja poistuu kappeliin odottamaan. Vedän syvään henkeä, annan korkojeni kopista kiiltävää kivilattiaa vasten ja kumarrun jättämään jäähyväiset vainajalle. Hyvää matkaa kusipää, kuiskaan hiljaa ja sivelen poskea. Kylmä se on. Ruumiinavauksen jäljiltä verensekaista nestettä on valunut pitsiselle päänaluselle niskan kohdalta. Ehkä joku kesätyöntekijä on saanut kursia hänet umpeen, ajattelen ja vedän liinaa toiselta puolelta, etteivät lapset näkisi sitä sotkua. Vainajan posket tutisevat. Puku päällä hän näyttää ihan siedettävältä eikä yhtään vaaralliselta. Yritän ottaa vainajan kädestä kiinni, mutta se on sullottu tiukasti ruumista vasten. Kaivan sen sieltä. Lapset tuijottavat minua. En muistanut, miten suuret silmät heillä onkaan. Juuri noita silmiä en oikein kestä, juuri niiden vuoksi minun olisi pitänyt lähteä. Yritän puristaa vainajan kättä nyrkkiin, mutta se on liian jäykkä. Käsken kuitenkin lyödä vielä kerran.

- Äiti!

Tungen käden kaikilla voimillani takaisin valkoisen satiinin ja mustan puvuntakin väliin. Katson vielä kasvoja. Minulla on elämä edessäni. Se hymyilyttää ja otan pari askelta taakse päin.

- No, teidän vuoronne, sanon ja nyökkään.

Tytär puristaa yhä käsiään itseään vasten ja antaa silmiensä harhailla hetken aulan hämyssä ennen kuin katsoo. Hän kallistaa yllättyneenä päätään. Ihan kuin isä nukkuisi, hän sanoo ja pojan on nyt pakko katsoa. Ihan kuin nukkuisi, hän toistaa perässä.

- Nukkuessaan kaikki näyttävät niin suloisilta, sanon ja ääneni muuttuu kuiskaukseksi kesken kaiken.

- Äiti, he parahtavat taas yhtä aikaa. Lähden ulos ja sytytän tupakan. Ehdin vetää sen loppuun, ennen kuin lapset tulevat ulos. Heissä on uudenlaista ryhtiä ja aikuismaista itsevarmuutta askelissaan. Olen onnellinen, että olen tässä. Katsomassa, kun lapsistani kasvaa aikuisia.

Kaksi naista, nuorempi ja vanhempi tulevat kujaa pitkin vastaan toisiinsa nojaten. Toinen itkee ja toinen

hankaa hänen käsivarttaan lohduttaen. Nuorempi katsoo minuun myötätuntoa odottaen. Minulla ei ole

sitä antaa. He vaihtavat itkuiset katseet lasteni kanssa ja hoippuvat kohti ovea kesämekkojen helmat

jalkoihin sotkeentuen.

Tehohoito

2005-11-05T12:30:00+02:00

Tehoaine hohti helmiäisenä vihreän kuoren alta. Pullossa luki, että se sisältää hedelmäuutetta, joka taas sisältää mikroöljyä. Venla pyöritti tuotetta käsissään. Pullon takana oli kaksi kasvokuvaa samasta naisesta. Toisessa kuvassa tympeäilmeisen naisen tummat hiukset olivat kuin kapisen koiran turkki, sen yläpuolella luki ”before”. ”After” –kuvassa saman, mutta nyt rohkaisevasti hymyilevän naisen tukka laskeutui houkuttelevasti hänen paljaille olkapäilleen, alastomalle kaulalleen ja sitä myöten alaspäin, kohti näkymättömiä rintoja. Tukka oli epätodellisen tasainen, mutta Venla ei välittänyt siitä. Hän halusi samanlaisen. Hän tahtoi tyrmätä vastaantulevat naiset ja miehet kiiltävillä ja terveillä hiuksillaan. Aiemmin hän oli ollut tukkaansa jokseenkin tyytyväinen. Hän oli leikannut itse latvojaan aika ajoin, joskus enemmän, toisinaan taas vähemmän riippuen vuodenajoista, mutta nyt Venla oli tullut tietoiseksi todellisuudesta, jossa hiukset välkehtivät, eivät haaroitu eivätkä hilseile, vaan pakottavat miehet nuuhkimaan niiden luonnollista hedelmänkukkaistuoksua ja sen huumaamana upottamaan päänsä liukkaaseen kuontaloon. Osmo ei ollut tehnyt niin koskaan koko heidän kaksikymmenvuotisen yhdessäolonsa aikana.

Venla ei odottanut iltaan, vaan pesi hiuksensa keskellä päivää, kuivasi ne pyyhkeeseen, levitti niille uutta hiuksiin jätettävää hedelmäuutetta ja istui toiveikkaana television ääreen odottamaan tukan kuivumista. Ostoskanavalla ryhmä erinäköisiä ja eri-ikäisiä naisia keskusteli karvan poiston ongelmallisuudesta, johon nyt oli keksitty kiistatta maailman paras keino. Australialaisella Nad’s -vahalla sai karvaisimmaltakin mieheltä sääret sileiksi hetkessä, mikä todistettiin demonstroimalla. Mies naurahti omalle hölmöydelleen ja näytti ihmettelevän miksi oli suostunut tähän mainokseen. Hänen muutoin mustien ja kiharaisten karvojen peittämässä sääressään oli nyt kämmenen kokoinen kalju laikku. Kontrasti oli valtava. Miehen käsitellyllä iholla ei näkynyt jälkeäkään karvoista tai niiden tupeista. Sama operaatio toistettiin nyt miehen hartialla, joka oli miehen vähäkarvaisin kohta. Siitäkin aine vei mukanaan melkoisen tupon. Paperi, jolla karvat loppu viimein vahan levittämisen jälkeen repäistiin irti, käännettiin ylöspäin yleisöön. Viimeiset mustat muistot ihmisen alkukantaisuudesta valkoisella paperilla. Se oli kuvottava tuppo. Aine sai karvat pois sieltäkin missä niitä ei ollut. Sama toistettiin vielä miehen käsivarteen. Mies oli typertynyt. Hänen vartalossaan oli nyt karvattomia länttejä siellä täällä. Ihme aine.

Venla kääriytyi kylpytakkinsa, nosti jalkansa sohvalle ja hiveli sänkisiä sääriään. Television naiset alkoivat ylistää vahan ominaisuuksia kuin aivopesijättäret. Heidän näytti olevan vaikeaa odottaa vuoroaan eikä heitä helpolla voinut olla uskomatta. ”Ajatella, että höyläämällä säärikarvansa ne saattavat alkaa kasvaa sisäänpäin”, huudahti keski-ikäinen nainen, joka oli kokenut nuorempana kauhunhetkiä ajellessaan karvojaan. Lopulta hän oli joutunut kirkumaan isäänsä apuun, joka oli ollut hyvin järkyttynyt siitä, että lapsensa sääret olivat nyt vallan punaiset ja pilalle hiertyneet. Venla ihmetteli, mitä apua isästä olisi tyttärelleen voinut olla. Australialaiset olivat kenties avoimempia suhteessa vanhempiinsa ja saivat tarvittaessa näiltä henkistä tukea karvojen ajeluun kohdistuvissa vaikeuksissaan. Venla mietti miten hänen isänsä olisi asiaan suhtautunut, jos hän olisi kehdannut tätä huutaa apuun. Isä olisi luultavasti yskäissyt ja mennyt tiehensä mitään sanomatta.

Mainoksesta kävi selville, että vaha oli turvallista ja helppokäyttöistä, hyvän tuoksuista sekä aito luonnontuote. Päälle päätteeksi sitä käyttämällä karvat lakkaisivat lopulta kokonaan kasvamasta. Venla oli tullut karvattomuuden tärkeydestä tietoiseksi viimeksi kun Osmon käsi oli kesken Levottomat -elokuvan huomaamatta eksynyt hänen säärelleen ja vetäytynyt sitten kiireesti pois. Venla oli ajatuksissaan alkanut leikkiä ”mitä et ole koskaan tehnyt” –peliä Osmon puolesta: ”En ole koskaan suudellut Venlaa takaapäin reiden sisäpuolelle”, ”en ole koskaan imenyt Venlan varpaita”, ”en ole koskaan nuollut hänen sormiaan” tai ”en muuten ole koskaan pannut pappia” ja lopulta ”en ole koskaan tuntenut todellista intohimoa”. Venla tiesi mistä se johtui; hän ei ollut kyllin seksikäs. He olivat alkaneet seurustella jo yläasteella - sen vuoksi, että kaikki muutkin seurustelivat ja heillä oli yhteinen koulumatka mikä mahdollisti romanssin syntymisen. He alkoivat äkkiarvaamatta odottaa koulumatkaa jo illalla, nousivat yllättäen aamulla virkeimpinä kuin ennen ja koko päivän he odottivat malttamattomina koulun päättymistä. Vihdoin Osmo uskalsi tarttua hanskan peittämällä kädellään Venlan lapaseen. Se riitti – ja johti heidät vääjäämättä naimisiin. Kuin kaksi laiskaa kilpikonnaa he olivat aloittaneet sen, mitä heiltä odotettiin ja mitä he itsekin luulivat odottavansa. Työ, koti ja lapset tulivat jokainen aikanaan, oikeassa järjestyksessä. Kaikki lihoivat ja olivat hyvinvoivia. Kilven alle ei kurkittu. Venla ihmetteli, miten lapset olivat saaneet alkunsa. Oliko hän tuntenut intohimoa silloin? Ei, hän tunsi sitä nyt, joka päivä ja näki unia omasta miehestään, joka halusi häntä. Mutta tämä tapahtui väärässä järjestyksessä. Hänen olisi pitänyt haluta silloin kun Osmon testosteronin tuoksu täytti talon. Nyt siitä ei ollut jäljellä mitään hajuakaan tai sitten Venlan ryppyvoiteen vanilja ja avokado peittivät sen alleen niin kuin kaiken muunkin.

Venla höyläsi säärensä. Mainos jatkui vielä, kun hän istahti takaisin sohvalle. Nad’s –vahan ostajalle luvattiin Nad’s –kiivihedelmäsaippua ja kosteusvoide. Hinta hirvitti, mutta Venla kirjoitti puhelinnumeron muistiin. Hän ei pitänyt sängestään ja todellakin näytti siltä kuin satoihin ihoreikiin jäisi jokaiseen aina karvan alku kasvamaan. Talven kalvettamissa säärissä mustat pilkut pistivät silmään ikävällä tavalla. On varmasti mahdollista, että jos ihokarva ei pääse ulospäin, se tunkee toiseen suuntaan. Venla säikähti omaa oivallustaan, mutta uusi mainos vei hänet mennessään. Nyt valkoihoiset rasvavatsat haikailivat unelmavartalon perään. Kukapa ei, Venla mietti ja taputteli vatsaansa. Hänen raskausarpensa halkoivat ihoa kuin repeämät viilin pinnalla. Mutta mainos lupasi kapenevan vyötärön jo kuukaudessa ilman että tarvitsi tehdä mitään muuta kuin ostaa tuo sähköimpulsseja lihaksiin lähettävä vyö, joka supistaisi vatsalihaksia jopa kolme tuhatta kertaa kymmenessä minuutissa. Siihen ei ihminen itse pystyisi. Tulokset olivat mullistavia. Todisteena olutpullon värinen unelmavartalo käveli siroin varvasaskelin pelkissä bikineissä televisioruudun poikki. Nainen oli nykykäsityksen mukaan mallikappale. Ohut uuma, litteä vatsa. Rinnat pullistuivat kankaanpalojen alta kuin kaksi Nad’s vahalla käsiteltyä kookospähkinää. Sen naisen ei tarvinnut miettiä miksi oli mainokseen mennyt. Hän viestitti koko olemuksellaan, että oli intohimoinen ihminen. Valmis hyväiltäväksi ja otettavaksi, valmis ottavaksi. Hän voisi aivan ilman häpeää huutaa miehelleen tai kenelle tahansa miehelle, että minä haluan sinua nyt! Hänellä oli siihen näkyvä oikeus ja Venla tahtoi samat oikeudet. Hän tunnusteli jo kuivanneita hiuksiaan eikä huomannut eroa, veti suortuvan kasvoillensa ja nuuhkaisi. Hedelmäistä. Se oli hyvä alku.